Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä Hieronymus, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti silmäillä.

Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero, Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten, synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa. Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian kukoistavaan Aqvileja nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan Valerianuksen sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista Rufinus oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota, etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen, vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".

Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa, raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä; "kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra "cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.

V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi, vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön, joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon historiassa.

Oli olemassa vanha latinalainen Itala niminen raamatunkäännös. Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan, orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on tunnettu nimellä Versio vulgata.

Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin, mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas, suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen, Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi, jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän, innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet. Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa. Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua: "täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha, harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus; hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon hedelmistä". — Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.

Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa, arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana, luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim. Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa; armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;" vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p. raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta ja pyhää sanaansa.

XII.

Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).

Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat. Hepr. 13: 9.