Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia, tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen, joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle, toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen pääryhmään, joita antiokialainen ja aleksandrialainen oppikunta edustavat.
Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa, että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä, vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen luontoonsa. — Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.
V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä Nestorius Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus — eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta, kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta, rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä. Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin, epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille Teodosius II: "anna minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin puhtaana.
Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin. Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin "Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.
Presbyteri Anastasius, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja, jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi", supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. — Nestoriuksen pahin vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka Cyrillus (k. 444), yhtä maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia. Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi. Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä Teodoretus (k. 457) etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa muiden muassa Rooman piispa Coelestiuskin. Kumpikin puolue syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon kolmannen yleisen kirkolliskokouksen, joka pidettiin Efesuksessa (431). Cyrillus puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät, joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi. Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p. kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian piispa Johannes puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa Memnon suljettiin kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.
Väärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja taisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän vetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena oli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta, joiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa kohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera viha, kunnes hän vihdoin kärsimisistä kuoli (440). Häneltä puuttui monta niistä ominaisuuksista, joita tapaamme noissa kirkkohistorian suurissa henkilöissä, mutta silti emme saa häntä halveksien tuomita. Epäilemättä on hän vaikuttanut paljon sen riitakysymyksen selvittämiseksi, joka hänen aikanansa häiritsi kirkkoa, eikä kukaan voi kieltää että hän pysyi vakuutuksellensa uskollisena loppuun asti. "Jesus Kristus on tuominnut Nestoriuksen tämän kokouksen kautta" näillä sanoilla julisti Efesuksen kokous päätöksensä Nestoriuksen harhaopin suhteen. Mikä röyhkeä itseensä-tyytyminen, mikä hirveä erehdys. Ja kuitenkin on Herra nytkin läsnä seurakuntaansa, johdattaen sitä eksytysten pimeässä totuuden löytämään, "sillä hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa".
XIII.
Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
— — niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis tiestänsä ja eläis. Hes. 33: 11.
Täynnä erehdyksiä, turmelusta ja mitä törkeimpiä syntejä on sen miehen nuoruudenaika, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään. Säälimättä hellän äitinsä kyyneleitä, huolimatta hurskasten ihmisten varoituksista, kulki hän kauas sillä tiellä, jonka loppu on kadotus ja jolla lukemattomat nuorukaiset ovat menettäneet ajallisen ja ijankaikkisen onnensa. Ei ole tämä vaellus omiansa herättämään meissä ilon ja toivon tunteita, me kun siinä näemme vain miten sielunvihollinen voittaa puolellensa lahjakkaimmat, nerokkaammatkin ihmisten lapsista, saaden heitä uhraamaan nuo Jumalan heille antamat rikkaat lahjat pimeyden valtakunnan palveluksessa. Miksi siis seuraamme tämän nuorukaisen onnettomia askeleita kadotuksen tiellä? Sentähdenkö vain on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen Aurelius Augustinuksen nuoruudenajasta että se on tahtonut jälkimaailmalle säilyttää tuon hurskaan Monican muistin, mistä kristillisen äidin ja nöyrän Jumalan lapsen sisällinen elämä niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, ettemme usein tapaa sen vertaista ihmiselämän turhissa oloissa? Kallis on tämä muisti jokaiselle, joka täällä kyyneleitten laaksossa rukoilee apua, odottaa lohdutusta ainoastaan pelastuksen Herralta, ja yksin tämä seikka oikeuttaisi meitä kertomaan tuosta turmeltuneesta, vieraasen maahan, kauas eksyneestä tuhlaajapojasta, joka on Monican huolten ja huokausten syypäänä; mutta kehottaapa meitä siihen toinen, vielä tärkeämpikin seikka Tuosta Monican "kyynelten pojasta" kasvattaa ihmeiden Jumala itselleen valitun välikappaleen valtakuntansa edistämiseksi maan päällä.