Aurelius Augustinus syntyi Tagesten kaupungissa Numidiassa v. 343. Isältänsä Patriciukselta, joka vasta elämänsä viimmeisinä aikoina kääntyi kristinuskoon, oli hän perinyt kiivaan, hehkuvan luonteen, vaan hänen hurskas äitinsä Monica kylvi lapsen sydämmeen elämän sanan siemenen. Se iti tämä siemen, Augustinus oppi tuntemaan Jesuksen ja lähestymään Häntä rukouksissaan, mutta usein ilmaantui hänessä jo varhain synnin turmelus mitä arveluttavimmassa muodossa. Silloin tulivat kyyneleet Monican silmiin ja haikeat aavistukset valtasivat hänen sydämmensä. Patricius ei käsittänyt vaimonsa huolehtivaa murhetta, hän iloitsi pojan vilkkaasta luonnosta ja hyvästä älystä sekä toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Moni helläsydämminen äiti on ollut samassa asemassa, mutta harva on niin hartaasti rukoillut apua Herralta, kuin Monica! Augustinus sai käydä koulua ensin kotikaupungissaan, sitten lähellä olevassa Mandurassa. Hän ei ollut tavallinen oppilas: toisia aineita hän luki halusta ja tavattomalla menestyksellä, toisista, niinkuin suuruustieteestä ja kreikan kielestä, hän ei ensinkään huolinut, herättäen huomiota yhtä paljo erinomaisilla lahjoillaan, kuin huolimattomuudellaan ja huonolla käytöksellään. Usein rangaistiin hän tottelemattomuudesta, uppiniskaisuudesta, valehtelemisesta, vieläpä varkaudestakin, mutta tämän ohessa ilmaantui hänessä jaloutta, helläsydämmisyyttä, ylevää mieltä. Kaksi luontoa taistelee herruudesta hänen sydämmessään; kumpi on voittava? Monican sydän on särkyä surusta, kun hänen pojastansa alkaa kuulua yhä huolettavimpia huhuja, mutta vielä hän ilolla odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen oli sulkeva Augustinuksensa syliinsä. Jonkun ajan kuluttua (se oli pitkä Monicalle!) joutui tämä hetki. Augustinus palasi kotia Manduran koulusta. Hän oli silloin 16 vuoden vanha. Kadonnut oli tuo lapsellinen mieli, joka ennen oli heltynyt itkemään vanhempien nuhteista, poissa kaikki kainous ja avosydämmisyys, unohtunut Jesus Kristus! Mitä Monica tunsi sydämmessään, kun hänen poikansa tylysti, äreästi, ylönkatseellisesti kohteli häntä ja äitiänsä säälimättä eli mitä hurjimmalla tavalla hänen silmiensä edessä, sen tiesi yksin Hän, joka ei jätä omaisiansa epätoivon valtaan, vaikka hän käsittämättömässä viisaudessaan usein pitkäksi-ajaksi kätkee kasvonsa heiltä.
Isänsä tahdosta lähti Augustinus vähän tämän jälkeen Kartagoon lukujansa jatkamaan. Sama kaupunki, jossa Tertullianus voittosasti oli taistellut syntiä vastaan ja Cyprianus uhrannut henkensä Jesuksen kunniaksi, oli nyt todistava Augustinuksen yhä syvempää paatumista. Kiiruhtaen huvista toiseen, ikäänkuin olisi hän pelännyt kuulevansa omantuntonsa heikkoa ääntä, jos hän hetkeksikin seisahtuisi miettimään tulevaisuuttansa, tuli hän pian täälläkin kuuluisaksi tuhlaavaisuudestaan ja epäsiveellisestä elämästään. Antaen viimmeiset roponsa (Patricius oli jo kuollut), koetti Monica ylläpitää poikaansa Kartagossa, sillä vielä hän odotti apua Jumalalta, toivoen näkevänsä sen päivän, jolloin Augustinus, herättyään synnin unesta, oli palajava Herran tykö sekä rupeava kirkon palvelukseen. Ja näyttipäkin joskus siltä kuin olisi Augustinus kyllästynyt teatereihin, pitoihin ja noihin iloisiin seuroihin y.m. huveihin, joissa maailman lapset kuluttavat joutilaan aikansa, eivätkä pakanallisten kirjailijain teoksetkaan aina häntä tyydyttäneet. Oliko taivaallinen Isä kuuleva Monican rukoukset, oliko Augustinus vielä löytävä lapsuutensa Jumalan? Uskollinen on Herra, laupias ja armollinen kaikille, jotka häneen turvaavat!
Tähän aikaan oli Manilaisten harhaoppi hyvin levinnyt Pohjois-Afrikassa, ja etenkin Kartagossa oli tällä lahkolla monta tunnustajaa. Omituista on nähdä miten ihmiset, hylättyään elävän Jumalan sanan, kaikkina aikoina ovat olleet valmiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia ja niistä etsimään ravintoa sieluillensa. Syynä on se etteivät he tahdo kuulla Pyhän Hengen nuhteita, sillä nämä iskevät kipeästi luonnollisen ihmisen sydämmeen eivätkä taivu siihen jättämään mitään hyvää, ei rahtuakaan, johon hän saattaisi mieltyen tyytyä. Ylpeys on ihmisen perussynti, senpätähden hän vastustaa sitä Henkeä, joka nuhtelee synnistä, koettaen salata onnetonta tilaansa jos minkäkaltaisilla verhoilla ja peitteillä, jotta ei Jumalan sanan säde pääsisi tuhaksi polttamaan tuota vanhan ihmisen syntimajaa sydämmessä. Lapsuutensa muistojen ja armaan äitinsä rukousten kehottamana, joita hän ei milloinkaan saattanut kokonaan unohtaa, luki Augustinus silloin tällöin raamattuakin, mutta perkeleen, maailman ja oman lihansa pettämänä, laski hän jälleen pyhän kirjan pois luotaan, siten sammuttaen itseltänsä ainoan valon, joka olisi voinut johdattaa hänen askeleensa totuuden ja rauhan tielle. Ja totuutta hän etsi, rauhaa hän kaipasi, sillä ajan pitkään hän ei saattanut tyytyä kevytmielisten, pintapuolisten ystäväinsä kurjaan, jokaisen tuulen ajelehtamaan elämään. Tähän aikaan tutustui hän Manilaisten kanssa. Heidän ihmeelliset, hehkuvista vertauksista uhkuvat puheensa, nuo salaiset, kummallisia aavistuksia herättävät kokoukset, joihin ainoastaan lahkon vanhimmat ja viisaimmat jäsenet saivat ottaa osaa, lumosivat Augustinuksen mielikuvitusta, eikä aikaakaan, niin hän jo istui manilaisten oppilaiden penkillä. Hän oli silloin 19 vuoden ikäinen.
Haikea oli Monican suru, mutta pilvien lomasta pilkotti vielä toivon tähti. Hän ei ollut noita suuresta uskostansa kerskaavia, aina iloisia kristityitä, jotka eivät vielä milloinkaan ole päässeet ristin salaisuutta oikein käsittämään; hän oli nöyrä, syntejänsä sureva Jesuksen palvelija, joka, turvaten ijankaikkiseen Armahtajaan sekä sydämmessään huoaten "Herra minä uskon, auta minun epäuskoni", tyytyi odottamaan, toivomaan, ja semmoisten rukoukset kuulee Jumala. Suureksi lohdutukseksi oli hänelle näiden kovien kärsimisten aikana erään vanhan piispan sanat: "ole vain hiljaa; niin totta kuin sinä elät, on mahdotonta, että niin monien kyynelten poika saattaa joutua hukkaan".
10 vuotta kuunteli Augustinus Manilaisten opetuksia, levottomasti odottaen sitä päivää, jolloin hän, oppiaikansa päätettyä, pääsisi lahkon kokeneiden, valittujen viisasten joukkoon, joille kaikki salaisuudet muka esiintyivät tosiviisauden kirkkaassa valossa. Vähitellen alkoi hän kuitenkin epäillä tämän opin pätevyyttä, etenkin kun hän tuon tuostakin sai kuulla Manilaisten harjoittamista ilkitöistä. Toiveittensa pettämänä päätti hän vihdoin luopua koko lahkosta sekä matkustaa Roomaan, saadaksensa täällä rauhassa jatkaa lukujansa, Monica pyysi rukoillen häntä jäämään tahi ainakin ottamaan hänet mukaansa, mutta Augustinus, jolle seurusteleminen tuon hellän äidin kanssa vuosi vuodelta oli käynyt yhä vastahakoisemmaksi, lähti salaa satamassa olevaan laivaan eräänä yönä, jolloin hänen äitinsä läheisessä kappelissa rukoili hänen sielunsa edestä. Kun Monica aamulla meni rannalle, oli laiva poissa, poissa hänen poikansa, eivätkä Välimeren huokailevat aallot kertoneet mitään hänen matkastansa!
Augustinus saapui Roomaan. Sikäläisetkin Manilaiset koettivat saada häntä pysymään lahkossa, mutta hän ei enää luottanut heihin, vaan rupesi nyt tutkimaan uusplatonilaista filosofiaa. Kuten haaksirikkoon joutunut, aaltoja vastaan taisteleva ihminen korottaa kätensä tarttuaksensa heikoimpaankin tukeesen, koetti Augustinus tässä tieteessä saavuttaa rauhaa levottomalle sydämmellensä, mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Muutaman kuukauden perästä muutti hän Milanoon, missä hän sai opettajan viran kaunopuhelijaisuuden silloin suuressa arvossa pidetyssä taiteessa. Me tiedämme kuka tähän aikaan oli länsimaiden kuuluisin puhuja, tiedämme että Ambrosius silloin saarnasi Milanossa. Tutkiaksensa oliko miehen kaunopuhelijaisuus todellakin niin suuri, kuin hänen maineensa, meni Augustinus häntä kuulemaan. Hänen sydämmensä alkoi nopeammin sykkiä eikä hän saattanut salata itseltänsä, että Ambrosiuksen sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Tuon tuostakin nähtiin hän kirkossa, joka kerta yhä suuremmalla hartaudella kuunnellen jalon piispan saarnaa, mutta kova oli hänen taistelunsa, ennenkuin hän vihdoin päätti ruveta katekumeniksi. Samaan aikaan saapui Monica Milanoon. Pelkäämättä pitkän matkan vaivoja, muistamatta kivuloisuuttansa ja korkeata ikäänsä, oli hän tullut hakemaan "kyyneltensä poikaa". Hän kyllä iloitsi Augustinuksen muutoksesta, mutta hän epäili tuota hänen selvästikin vain puolinaista kääntymistänsä, sillä hän oli kokenut kristitty ja tiesi, että Jumala voi pelastaa ainoastaan sen, joka on altis antamaan koko sydämmensä Hänelle. Ahkeraan luki Augustinus raamattua; mutta hänen sydämmensä oli vielä maailmassa ei tahtonut se nöyrtyä Jumalan sanan nuhteista eikä heltyä hyvän paimenen äärettömästä pitkämielisyydestä ja rakkaudesta. Oi miten ääretön on synnin valta ihmissydämmessä, kuinka vaarallista on vuosikausia kulkea sillä tiellä, millä jokainen askel viepi vaeltajan kauas pois Herrasta!
Öin, päivin rukoili Monica ylhäältä valoa poikansa pimitetylle sielulle. Verrattomassa teoksessaan "Confessiones" (tunnustukset), missä Augustinus sittemmin kertoo entisen kadotetun tilansa, lausuu hän äidistänsä muiden ohessa nämäkin kauniit sanat: "rukouksissaan kantoi hän minun ulos ajatustensa paarilla, jotta Sinä, oi Jumala, rupeisit paariin ja sanoisit lesken pojalle: nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse ylös, ja jotta kuollut nousisi istumaan, rupeisi puhumaan ja Sinä antaisit hänen hänen äidillensä". Vastustamattomalla voimalla heräsivät Augustinuksen muistissa entiset ajat perkeleen palveluksessa, ja hän lankesi vielä nytkin törkeisin synteihin, etenkin rikkoi hän kuudetta käskyä vastaan. Silloin sattui Syyskuussa v. 386 eräs kohtaus, joka Monican sanomattomaksi iloksi kehotti häntä luottamaan siihen, että "Väkevämpi" oli voittanut hänen poikansa sydämmen. Eräs keisarillisen hovin korkeimmista virkamiehistä — hänen nimensä oli Pontitianus — tuli tervehtimään Augustiuusta ja tämän ystävää Alypiusta, Hän kertoi näille nuorukaisille, jotka vielä ontuivat maailman ja Jumalan valtakunnan välillä, miten muuan hänen ystävistään oli tullut käännetyksi lukemalla kertomuksen Antoniuksen elämäkerrasta. Minkä vaikutuksen nämä Pontitianuksen sanat tekivät Augustinukseen, näemme hänen omasta kertomuksestaan, jonka löydämme hänen "tunnustuksissaan". "Kun olin mennyt sisälle huoneeseni ja omaan sydämmeeni", kirjoittaa hän, "käännyin äkkiä Alypiusta kohtaan, huudahtaen, myrsky sielussani ja otsallani: mitä tämä tietää? Mikä meille on tapahtunut? Oppimattomat nousevat ja vetävät luoksensa taivaan valtakunnan, ja me, mitä me kaikkine tietoinemme, taitoinemme olemme, ryvetessämme lihan töissä? — Sydämmeni myrsky vei minun nyt pois ystäväni luota, joka äänetönnä, hämmästyneenä katseli minua. — Asumuksemme läheisyydessä oli pieni puutarha, sinne olin kiiruhtanut, paetessani sitä myrskyä, joka raivosi sydämmessäni, jotta ei kukaan häiritsisi kovaa taisteluani, ennenkuin se oli loppuun taisteltu. Mutta miten se oli päättyvä, sen tiesit Sinä, Jumala, vaan en minä! Minä vetäysin kauemmas puutarhaan, ja Alypius seurasi minua. Me valitsimme paikan, joka oli niin kaukana, kuin mahdollista asumuksestamme. Myrskyn kiivaudella valitin katkeraa suruani siitä, etten alistunut Sinun tahtosi alle, etten suostunut Sinun liittoosi, oi Sinä, minun Jumalani, vaikka kaikki minun luuni huusivat, että minun pitäisi se tehdä. Enhän tarvitsisi laivoja enkä ratsuja ei minulta vaadittu niin pitkää jalkamatkaakaan, kuin olin kulkenut asumuksestani siihen paikkaan, missä nyt istuimme, päästäkseni Sinun liittoosi. Saadakseni vapaasti tuskaani valittaa, nousin minä ylös ja erosin Alypiuksesta. Tietämättä mitä tein, heittäysin maahan fiikunapuun juurelle; virtana juoksivat kyyneleeni; se uhri kelpasi Sinulle. Paljon minä silloin puhuin tähän tapaan, jos kohta en juuri näillä sanoilla: Herra, kuinka kauan tahdot Sinä julmistua? Älä ajattele minun entisiä rikoksiani. — Valittaen minä tuskissani huusin: kuinka kauan? kuinka kauan? Huomenna, — ja taas huomenna! Mikset heti tee häpeästäni loppua? Näin minä puhuin, vuodattaen katkeria kyyneleitä sydämmestäni, joka nyt oli kerrassaan sortunut. Äkkiarvaamatta kuulin lasten muutamasta läheisestä asumuksesta laulaen kertovan nämä sanat: lue, lue! Minä nousin seisomaan, pitäen tätä jumalallisena ilmoituksena sekä käskynä avaamaan raamatun ja lukemaan sen luvun, joka ensiksi sattuisi tulemaan esille. Minä menin siihen paikkaan takasin, missä Alypius yhä vielä istui, sillä sinne olin erotessani hänestä jättänyt Paavalin epistolat. Heti otin kirjan käteeni, aukasin sen ja luin hiljaa itsekseni siitä luvusta, johon ensin loin silmäni, nämä apostolin sanat: Vaeltakaamme soveliaasti niinkuin päivällä, ei ylönsyömisessä, eikä juopumisessa, eikä kammioissa, eikä haureudessa, ei riidassa ja kateudessa; vaan pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus, ja älkäät holhoko ruumistanne haureuteen. Minä en tahtonut, eikä minun nyt tarvinnutkaan enempää lukea. Pantuani merkin kirjaan, suljin sen sekä ilmoitin Alypiukselle kaikki mitä oli tapahtunut. Hän pyysi nähdä mitä olin lukenut. Kun hänelle osotin vasta mainitut sanat, näytti hän minulle niitä seuraavat, joita en ollut lukenut. Ne kuuluvat näet: heikkouskoista korjatkaat. Sovittaen nämä sanat itseensä, osotti hän ne minulle. — Nyt menimme äitini luo ja puhuimme hänelle, millainen meidän tilamme oli. Kun kerroimme, miten kaikki oli tapahtunut, ilmaisi hän sanoilla ja koko käytöksellään sanomattoman suuren ilonsa. Riemuten hän kiitti Sinua, joka kaikki ylönpalttisesti voit tehdä kaiken senkin ylitse mitä rukoilemme taikka ymmärrämme".
Pääsiäisjuhlan aikana seuraavana vuonna otettiin Augustinus kasteen kautta katolisen kirkon yhteyteen. Hartailla rukouksilla oli hän valmistaunut tähän autuaalliseen hetkeen ja hiljaa ylistäen ihmeiden Herraa kuunteli Milanon seurakunta tuon ennen suruttoman pakanan ja ylpeän tiedemiehen nöyrästi lausuvan kristillisen uskontunnustuksen. Lähellä häntä polvistui vanha Monica. Ken kuvaa hänen tunteitansa!
Oi, jos kaikki äidit kasvattaisivat lapsiansa, niinkuin Monica, jos he niinkuin hän rukoilisivat eksyneiden, kadotuksen tiellä vaeltavien omaistensa puolesta! Jumala on armollinen eikä anna semmoisten rukoilijain häpeään joutua. — Kun Monica muutaman viikon perästä kiittäen, ylistäen muutti tästä kyynelten laaksosta taivaan iloon, jätti hän sille kirkolle, jonka yhteydessä hän oli oppinut Herraa tuntemaan ja palvelemaan, jalon poikansa, tuon länsimaiden suurimman kirkkoisän, jonka siunauksista rikasta vaikutusta Kristuksen seurakunnassa ei kenkään pysty täydellisesti arvostelemaan. Näin oli hänen Jumalan ihmeellisellä avulla onnistunut kasvattaa poikansa, sillä hän rukoili hartaasti, rukoili lakkaamatta! Mikä kaunis, kehottava esimerkki, mikä kallis, himmentymätön muisti kirkkohistorian lehdillä!