Kirkkoisä Augustinus.
— — niinkuin yhden ihmisen kuulemattomuuden tähden monta ovat syntiseksi tulleet, niin myös monta tulevat yhden kuuliaisuuden tähden vanhurskaaksi. Rom. 5: 19.
Augustinus oli matkalla Afrikaan, kuu hänen äitinsä kuoli. Sama maa, missä hän oli viettänyt lapsuutensa päivät ja missä hän sitten oli tuhlannut nuoruutensa ajan maailman ja synnin palveluksessa, oli myös todistava hänen jaloa, arvaamattoman tärkeätä työtänsä kristillisen kirkon hyväksi. Kiittäen, ylistäen Herraa, kätki hän rakkaan äitinsä kuolleen ruumiin Italian maan poveen; hän ei saattanut itkeä tämän haudan partaalla, sillä Monican kaunis, voittosa kuolema kehotti häntä katsomaan taivasta kohti, missä kaikki ne ovat ikuisessa ilossa, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, eikä hän itse muuta toivonut, kuin pian päästä luokse Herran, joka hänenkin oli "kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Mutta monta pitkää vuotta täytyi hänen vielä taistella maan päällä, monet vaivat, kärsimiset, tuskat kestää, ennenkuin hänelle lopullisen voiton suuri päivä koitti. Mitä Augustinus ajatteli purjehtiessaan samalla merellä, millä hän pari vuotta ennen, paeten äitiänsä, omaatuntoansa, Jumalaa oli kiiruhtanut Italiaan hankkiakseen itselleen suurta tulevaisuutta maailmassa? Millaisilla tunteilla astui hän jälleen maalle sille rannalle, jolla hän ennen, pilkaten Herran pitkämielisyyttä, oli paaduttanut sydäntänsä Hänen armollensa? Eivät olleet nämä ajatukset ja tunteet omiansa herättämään iloa hänen sydämmessään, mutta omasta kokemuksesta tiesi hän nyt, millainen ihminen ja kuinka ääretön Jumalan armo on. Elämän kovassa taistelussa oli hän kehittynyt ja yhä edelleenkin kehittyvä maailmalle julistamaan tuota kristinuskon perustotuutta, raamatun oppia synnistä ja armosta.
Tultuaan Afrikaan (388), eli Augustinus vuoden ajan luostarintapaisessa yksinäisyydessä muutamain ystäväin kanssa, viettäen aikaansa hartaudenharjoituksilla, rukouksilla, lukemisella ja kirjoittamisella. Pian saavutti hän suuren maineen ja v. 389 kutsuttiin hän presbyteriksi Hippoon. Rukoillen apua Herralta vastaanotti hän tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin (395) valittiin hän saman seurakunnan piispaksi. Keskeymätöntä taistelua oli näistä ajoista alkaen Augustinuksen elämä loppuun asti. Jalosti suoritti hän suuren tehtävänsä, puolustaen miehuullisesti kirkkoa lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan, ja turhaan ponnistivat harhaoppiset voimaansa vastustaaksensa hänen mahtavaa neroansa. Jos kohta ei käykään kieltäminen, että Augustinus taistelun helteessä joskus erehtyi opin suhteen tahi yltyi kiivaaksi, vieläpä suvaitsemattomaksikin, on meidän häntä arvostellessa muistaminen, miten äärettömän vaikea hänen asemansa oli aikana, jolloin uskonnolliset, samoinkuin valtiolliset olot valmistuivat pukeutumaan kokonaan uuteen muotoon. Kun meri on tyyneenä, näkyvät karit ja kalliot vedenpinnalle ja niitä on silloin verraten helppo karttaa; myrskyn raivotessa estävät kuohuvat aallot laivaväkeä niitä näkemästä, ja kulku on silloin vaikeampi. Augustinuksen elämäntyö oli suoritettava tämmöisenä myrskyisänä aikana. Silloista kirkkoa saattaa verrata kuohuvalla merellä purjehtivaan laivaan, joka, vihollisten ja alituisten vaarojen uhkaamana, taistelee aaltoja vastaan ja jonka johtavat henkilöt jännittävät kaikki voimansa, pysyttääksensä sitä oikealla uralla. Etevin näistä henkilöistä oli Augustinus, häneltä kysyivät kaikkia neuvoa ja opetusta; ken oudoksuisi, kummastelisi sitä, että hän joskus erehtyi?
Ensin ryhtyi Augustinus taisteluun Manilaisia vastaan. Hän kirjoitti useoita kirjoituksia, joissa hän nerokkaasti paljasti heidän oppinsa mitättömyyden. Omasta kokemuksesta tiesi hän aivan hyvin, kuinka kykenemätön se oli tyydyttämään ihmishengen ijankaikkisuuden janoa, sekä tunsi kaikki tämän lahkon edustajain sukkelat mutkat ja lumoavat lupaukset, joilla he viekkaasti houkuttelivat ihmisiä pauloihinsa. Parempaa puolustajaa tätä petollista harhaoppia vastaan ei ole kirkolla milloinkaan ollut.
Kovana vitsauksena semminkin afrikalaiselle kirkolle oli jo lähes sata vuotta Donatukselaisten lahko ollut. Keisari Julianuksen hallitessa, joka, kuten ennen on mainittu, sortaaksensa kristinuskoa suosi lahkoja ja erikoisseuroja, saivat he jälleen haltuunsa kaikki heiltä ennen poisotetut kirkot. Pitäen näitä saastutettuina, särkivät he kirkkoastiat, maalasivat seinät uudestaan, pesivät alttarit sekä soimasivat kaikkia, jotka eivät kannattaneet heidän mielipiteitään. Turhaan heitä nyt väkivallalla koetettiin pakottaa kuuliaisuuteen; tehden jäykkää vastarintaa samosivat he ryöstäen, polttaen paikasta toiseen, hävittäen minne vain saapuivat kaiken laillisen järjestyksen. Selvästi tajusi semmoinen mies, kuin Augustinus oli, että Rooman sotajoukot olivat liika heikot saamaan häiriötä asettumaan, jonka vuoksi hän kehotti toisiin keinoihin. Lahkon etevimpäin ja sävyisimpäin edustajain kanssa piti hän usein keskusteluja, koettaen sanan voimalla saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen jälleen. Kun Donatukselaiset yhä edelleen ykspuolisesti riippuivat kiinni mielipiteissään, saatiin Augustinuksen vaikutuksesta toimeen kirkolliskokous Kartagossa (411), missä heidän oppinsa julkisen keskustelun kautta oli tarkastettava. Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla 286 katolista ja 279 donatukselaista piispaa. Viimmemainitut puolustivat jyrkästi tuota lahkon vanhaa väitöstä, että kirkko on puhtaitten yhtiö eikä siis saa keskuudessaan suvaita eikä yhteyteensä milloinkaan ottaa ketään, joka tavalla tai toisella on eksynyt pois oikealta tieltä. Noudattaen Augustinuksen mielipidettä, selvittivät katoliset piispat kirkon yksyyden aatetta, huomauttaen Herran vertauksesta nisusta ja ohdakkeista sekä muistuttaen siitä, että kirkko Herran perustamana jo itsestään on pyhä eikä suinkaan siihen kuuluvien ihmisten kautta. — Kokous ei saavuttanut tarkoitustansa, päinvastoin vakuuttivat Donatukselaiset jyrkästi pysyvänsä entisissä mielipiteissään. Tämä antoi aihetta uusiin vainoihin, joita valitettavasti kyllä Augustinuskin, aikansa yleisen käsityksen pettämänä, eksyi puolustamaan.
Samaan aikaan kuin Nestoriukselaisen riidan vaiheet alkoivat häiritä itäistä kirkkoa, ilmaantui länsimaissa toinen vielä vaarallisempi harhaoppi, joka on ollut kristikunnalle suuremmaksi vahingoksi kuin mikään muu. Me tarkoitamme Pelagiuksen harhaoppia sekä siitä johtuvaa Semipelagiukselaisuutta.
Jota kauemmas kristityt eksyivät tuolta kapealta tieltä Jesuksen seuraamisessa sekä, hengellisten vihollistemme voittamina, alkoivat tyytyä nimikristillisyyden varjoon, kävivät he vieraiksi sille totuudelle, että ihminen on perinpohjin turmeltunut sekä itsestään kerrassaan kykenemätön kaikkeen hyvään. Muista kristinuskon totuuksista kyllä keskusteltiin, taisteltiin, mutta kysymys synnistä jäi yhä enemmän syrjälle. Semminkin itäisen kirkon vaiheet osottavat selvästi, miten tämä uskonoppimme tärkeä kohta, jonka oikeasta käsityksestä kaikki kristillinen oppi ja elämä lopullisesti riippuu, aikojen kuluessa yhä enemmän himmentyi ja unohtui. Suurimmatkin opettajat, niinkuin Origines, käsittelivät sitä aivan pintapuolisesti. Sen kehittäminen oli uskottu latinalaiselle kirkolle, ja välikappaleenansa tässä työssä käytti Herra sitä miestä, joka omasta kokemuksestaan jos kukaan tiesi, miten ääretön synnin voima ihmisessä on. Jumalan armon kautta herättyään synnin unesta, näki Augustinus Pyhän Hengen virittämässä valossa turmeltuneen, kadotetun tilansa ja masentuneena lankesi hän sen Vapahtajan jalkain juureen, joka tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Tästä alkaen on Jesus Kristus hänelle kaikki, hän itse tuo köyhä, kurja syntinen, joka Herran armotta on toivottomuuden ja ijankaikkisen kuoleman oma. Jokapäiväisen parannuksen ja uudistamisen kautta yhä enemmän perehtyen raamattuun, semminkin apostoli Paavalin kirjeisin, kehittyi hän kristikunnalle julistamaan noita muuttumattomia, unohduksiin joutuneita totuuksia Jumalan armon pohjattomasta rikkaudesta ja inhimillisen luonnon äärettömästä turmeluksesta. Eikä aikaakaan, niin ilmaantui päivän selvästi, miten välttämätön näiden totuuksien selvittäminen juuri nyt oli.
V. 409 oleskeli eräs britannialainen munkki, nimeltä Pelagius Roomassa. Hän oli oppinut, ulkonaisessa elämässään hyvin nuhteeton mies sekä nautti suurta kunnioitusta kaikilta, jotka hänen tunsivat. Pelagius oli elänyt kaiken aikansa luostarissa ja koko hänen kristillinen katsantotapansa oli jähmettynyt munkkilaissiveyden ahtaan kuoren alla. Ei mikään törkeä, julkinen synti kalvanut hänen omaatuntoansa, ja Jumalalle oli hän muka koko elämänsä pyhittänyt. Vuosien vieriessä oli hän yhä enemmän alkanut tyytyä omaan itseensä sekä eksynyt luottamaan omaan siveelliseen voimaansa. Roomaan tultuansa, tutustui hän tuon etenkin Augustinuksen kannattaman, aivan vastakkaisen opin kanssa, jonka mukaan ihminen omasta voimastaan on kelvoton kaikkeen hyvään. Pelagiukselta puuttui kristillistä elämänkokemusta, hän ei päässyt käsittämään kristinuskon ydintä, sillä "Jumala seisoo ylpeitä vastaan". Pitäen Augustinuksen oppia muka vääränä ja vaarallisena jo siitäkin syystä, että useat ihmiset väärinkäyttivät sitä lihallisten himojensa ja siveellisen hitautensa peitteeksi, rupesi Pelagius saarnaamaan ankaraa siveysoppia, kehottaen ihmisiä pyrkimään autuuteen siveellisen tahdon voimalla. — Pelagiuksen harha-opin pääpiirteet ovat seuraavat: Ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemus on vahingoittanut ainoastaan heitä, vaan ei heidän jälkeisiään; ihminen syntyy vielä nytkin maailmaan turmeltumattomana, s.o. heikontumattomalla voimalla valitsemaan hyvää taikka pahaa; epäilemättä on synti yleinen ihmiskunnassa, mutta tämä tulee huonoista tavoista ja pahasta esimerkistä, eikä suinkaan siitä, että ihminen muka itse olisi turmeltunut ja hyvään kykenemätön; päinvastoin voi jokainen omasta voimastaan voittaa synnin, kehittyä siveelliseen täydellisyyteen sekä saavuttaa ijankaikkisen elämän; on löytynyt ja voipi vastakin löytyä synnittömiä ihmisiä; Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ei siis ole ehdottomasti välttämätön kenellekään, se on vain hyödyllinen, tarjoen meille täydellisen siveellisen esikuvan, joka kehottaa meitä syntiä karttamaan ja siveyttä noudattamaan, jotta me ansaitsisimme syntien anteeksiantamisen ja ijankaikkisen elämän. — Pelagiuksen oppi julistettiin harhaopiksi Efesuksen kirkolliskokouksessa (431).
Perustuen raamatun horjumattomaan sanaan, jonka hänen omatuntonsa ja koko hänen elämän kokemuksensa todisti oikeaksi, alkoi Augustinus vastustaa tätä vaarallista harhaoppia. Hän opetti seuraavaan tapaan: Ihminen luotiin mahdolliseksi kaikkeen hyvään, mutta hän saattoi myös väärinkäyttää tuota vapaata tahtoa, jolla Jumala oli hänen varustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin olisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi siihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi saattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen täten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän ei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat kaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun tilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään maailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa, vaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella, tahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi ainoastaan Jumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään mitään. — Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta kuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta, jolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen aikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi, mutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa eksynyt pois oikealta uralta. Koska siis — niin hän näet kysyy — Jumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa tahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa, mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset joutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten hän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa, kunnes se "vastustamattomalla voimalla" hänen voitti, käänsi ja otti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; — hän tutkii, miettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia raamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala on ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset, kadottaa toiset. — Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa vastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän vanhurskautensa. — Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen Kristuksen Isän, "joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että he totuuden tuntoon tulisivat", Hänen, joka ei säästänyt ainoata Poikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan, joka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee ja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä uskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä hän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää. Ainoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta syntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa, toiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen hyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin raamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin riippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen etsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja tarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen, yhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen väitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen armon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän Jumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan tuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle julistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka sinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette tahtoneet", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille valmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen tahtovat ottaa vastaan.