Luonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa. Toiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät sitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi, turhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen tulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty. Vaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka tämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä. Hän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: "ei kenkään voi tietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt; sentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen suruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;" mutta ei ole hänen puolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että Augustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti ajattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka — me uskallamme sen väittää — ei milloinkaan hyväksynyt eikä omistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti eksyi oikeaksi olettamaan.
Selvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan turmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa on Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut kristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta hänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä, että se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus oli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut tekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi kristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat saada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen pintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan paljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa sitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa itseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan tuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla eräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika jyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen Pelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on tunnettu Semipelagiukselaisuuden nimellä. Sen etevin edustaja oli Massilian luostarin abboti Johannes Cassianus (k. 432). Hän opetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto kyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se on vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka kykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein käyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon avun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän voipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. — Jo Augustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen selvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan salatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen ystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä suuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen muka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä syntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten puolelle, kunnes Arausion kirkolliskokous julisti heidät harhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös Augustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän kysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole määrännyt ketään syntiä tekemään.
Näin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen syvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä ja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat suistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden osottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten kristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri tämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja erikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi osaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen on köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä, jos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa: "autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta". Mutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään uskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa joka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan vallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat "se portti on ahdas, ja se tie on kaita, joka vie elämähän", eksyi kirkollinen tunnustuskin olettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle mieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan on. Niin — vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille ja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra Jesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä, jos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa hoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa opissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. "Nöyryys" niin oli hänen tapansa sanoa "on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen ja viimmeinen sääntö", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko hänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon maineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli yksi noita "harvoja", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen tien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta vähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän kallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko käsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta, mutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota kristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen valosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa uuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi ajaksi se sitten onkin unohtunut.
Paitsi ennen mainitut "tunnustukset" on Augustinus kirjoittanut monta muuta arvokasta teosta, joista "Jumalan valtakunnasta" ja "Kolminaisuudesta" nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa puhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana, kehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen kauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s., on Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla Ambrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä lähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä apostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen luonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä apostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut häneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään oli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet Pyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla luottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa tähden koko Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi kirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika synnytä.
XV.
Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan.
Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun
nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;
Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni
virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.
Niiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui Rooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi. Kansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta toiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot jaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka oli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman mädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit maakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan sivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat olivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti turmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan maaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio Bonifacius.