Tultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut kokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi, mutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän saattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan ja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja, noudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi koettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin, siten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka hallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia. Kehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs Johannes anastanut valtaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen sotapäällikkö Aetius, joka vanhastaan kadehti ja vihasi Bonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen sisaren Galla Placidian saada alaikäinen poikansa Valentinianus III Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius tätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja puolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä hän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa alaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki valtiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli juonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen Bonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui hänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin silmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen, malttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan hallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää, jotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta vastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta — muka selvitti Aetius — olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus hyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius sai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje Aetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta ystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: "Sinulle on surma valmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella Italiaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma." Hetkeäkään epäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui Bonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä, antoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui vastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija, ajan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja ilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun Bonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427). Koko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka alussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja vastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at kansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti uusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan pitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä. Tuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille hankkinut nimen "Rooman vilja-aitta", oli monessa paikoin autiona, sen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista. Ajatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan hyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman hallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä isänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä hän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen sydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka yksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.

Haikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen lankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä, kirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin myrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä maasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat lepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: "Poikani, oi rakas poikani" kirjoitti Augustinus "muistele entistä elämääsi. Muista ken olet ollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä maailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään pyytäisi". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä onnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Sinä kentiesi vastannet: minä olen oikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en tiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella ainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen vihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon hyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on sinulle tehnyt hyvää — maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen se itsekin on — niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle pahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy Jumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee se ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen rakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu sanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa; nuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut kirjoittaa"'.

Sopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen jalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen Bonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan antautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt mitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat Vandalilaisten hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat he kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta päästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten moni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin ruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat omistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa ja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat he ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten pakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon onneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon ystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti tarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa vastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v. 429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän kuninkaansa Genserik oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta vihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai pettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo kutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut Donatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan roomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt, vaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan maakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan tekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä oli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä näytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi, Bonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta maakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän olisi noudattanut Augustinuksen neuvoa — nyt oli kaikki myöhäistä! Sortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia rosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit voittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota Vandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.

Synkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta täynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja kaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui piispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun, sorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu, kaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja kauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat huudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha, lepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu; ja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon, missä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan palveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä uskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä päiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa. Hän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä tyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää niitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee. Usein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä, heräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen joskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin monesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta tämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: "Jumala on suurempi kuin minun sydämmeni", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa, rukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän apua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi ihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa silmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa veisussa valittaa: "minä olen musta; päivä on minun polttanut". Mutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen Kristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa "minä olen sangen otollinen". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen kääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja kirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. — Augustinus oli rukoillut Herraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän rukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.

Pari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan Pohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen muistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli joutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus epäilemättä suurin.

XVI.

Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451.)

Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö, vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön viisaana pitäkö. Room. 12: 16.

Nestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen oppikunnan edustaja nimeltä Proclus päässyt Konstantinopolin piispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti myöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin virastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä vain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin sai Edessan koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen oppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen vastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen opettajista nimeltä Barsumas pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen Nisibiksen piispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon persialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset tähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa, kunnes koko persialainen kirkko Seleuciassa (499) pidetyn kokouksen päätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi kirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen Kaldealaiset kristityt, levitti kristinuskoa aina Itä-Indiaan, ollen täten, vaikka halveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena evankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän aikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa, Mesopotamiassa ja Persiassa.

Voitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa ja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen pian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä antiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista se unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt voiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita (luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä Eutyches esiintyi sillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan, olekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on sulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan kadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on tunnettu monofysiläisyyden nimellä, kieltää siis Vapahtajamme tosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että Kristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä ollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa, kärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän harhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa kenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua särjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen oppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä Teodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka Plavianus kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä monofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin kirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt Cyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella, vallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas Dioskorus, eikä aikaakaan, niin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen käskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo kutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa aiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin sanat luettavina: "Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on kerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri". Ei kukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty Eutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus. Huonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle! V. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään meissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä ja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä käytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa keisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä vartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta ei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet, kiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa. Me kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja puhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä — Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta kuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen kokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra totuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan valtikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.