Dioskorus avasi kokouksen vahvistamalla ensimmäisen ja kolmannen yleisen kirkolliskokouksen päätöksen, saavuttaen täten alusta alkaen läsnäolevissa suuren maineen puhdasoppisuuden edustajana. Häntä kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella: "eläköön Dioskorus, uskon jalo vartioitsija" kuului tänne kokoontuneen papiston huulilta. Mahdotonta oli saada puhua sanaakaan nestoriukselaisen opin ja Flavianuksen puolustukseksi. Kun Dorylaieumin piispa Eusebius, joka Flavianuksen kera kanteenalaisena oli kokouksessa saapuvilla, yritti puhumaan Vapahtajan kahdesta luonnosta, kaikui häntä vastaan huuto: "Eusebius hakattakoon kahtia, samoinkuin hän on jakanut Herran kahteen osaan". Turhaan koettivat Rooman piispan Leo Suuren tänne toimittamat lähettiläät kokouksen mietittäväksi esittää erään mainitun piispan Flavianukselle kirjoittaman kirjeen, missä oppi Kristuksen molemmasta luonnosta yhdessä persoonassa oli erinomaisen taitavasti ja nerokkaasti esiteltynä: Dioskorus lykkäsi sen lukemisen päivästä toiseen, silminnähtävästi siinä tarkoituksessa, ettei kukaan pääsisi häiritsemään hänen mielivaltaisia tarkoituksiaan. Kokouksen kantaa ja tuota puhdasoppisuuden muka suurta harrastusta hyvin kuvaava on muun ohessa sekin seikka, että, kun erästä pappia julkisesti syytettiin epäsiveellisestä elämästä, tätä pidettiin niin vähäpätöisenä asiana, ettei sitä ryhdytty tutkimaankaan. Kaikki tyytyivät Dioskoruksen selitykseen: "täällä ei ole kysymys mistään muusta kuin puhtaan opin voitosta". Syytöksenalainen pappi sai pysyä virassaan, häntä ei kukaan tuominnut, mutta Flavianus ja Eusebius suljettiin kirkon yhteydestä ja Teodoretus ajettiin maanpakoon. Läsnäolijat pakotettiin nimensä kirjoittamalla vakuuttamaan, että olivat hyväksyneet kokouksen päätöksen. Tarkasti valvottiin, ettei kukaan saisi kirjoittaa yhtäkään poikkeavaa sanaa; toisille annettiin allekirjoitettaviksi puhtaat paperit, jotka sitten täytettiin, allekirjoittajain tietämättä, mitä niihin kyhäiltiin. Eikä tässä kylliksi: Dioskorus kävi käsiksi Flavianukseen ja rääkkäsi häntä niin pahasti, että vanhus muutaman päivän perästä heitti henkensä. — Parempaa nimeä tämä kokous ei ansaitse, kuin se, jonka kirkkohistoria on sille antanut: Efesuksen rosvokokous.
Mutta ei saattanut kirkko jättää asiaa tälle kannalle. Rooman piispanistuimella oli mies, joka, ollen totuutta rakastava, nerokas ja oppinut, sitä paitsi kaikin voimin koetti kartuttaa piispallista arvoansa. Tarkoitamme äskenmainittua Leo Suurta. Mielipahalla ja inholla oli tämä seurannut Efesuksen kokouksen moitittavaa ja häpeällistä menetystapaa, ja heti sen päätyttyä kääntyi hän Teodosiuksen puoleen, rukoilemalla pyytäen häntä valvomaan sitä, ettei Kristuksen evankeliumi raakojen väkivaltaisuuksien kautta joutuisi sorron ja häväistyksen alaiseksi. Mutta keisari oli hyväksynyt rosvokokouksen päätöksen eikä ollut kuulevinaankaan jalon piispan pyyntöä. Kaikeksi onneksi kuoli hän jo seuraavana vuonna (450), jättäen valtaistuimensa sisarellensa Pulcherialle, joka oli naituna sotapäällikölle Marcianukselle. Nämä lupasivat Leolle, että riitakysymys oli uudelleen tutkittava julkisessa kokouksessa. Leo olisi suonut kokouksen pidettäväksi Italiassa, mutta Marcianus arveli Konstantinopolin seutuja sopivammiksi ja määräsi kokouspaikaksi Kalcedonin kaupungin. Tänne kokoontui v. 451 kristikunta neljänteen yleiseen kirkolliskokoukseen. Osanotto siihen oli suurempi, kuin mihinkään edelliseen kokoukseen; tänne saapui näet 630 piispaa — kaikki itäisen kirkon edustajia, paitsi kaksi afrikalaista piispaa ja Leo Suuren kolme lähettilästä. Täällä saattoi jokainen vapaasti lausua ajatuksensa, ja heti kävi selväksi, ettei yleinen mielipide suinkaan ollut Dioskoruksen eduksi, vaan että tämä väkivaltaisesti oli laatinut Efesuksen kokouksen surkean päätöksen. Hän erotettiin, näet, virastansa ja julistettiin kirkon pannaan, kenenkään lausumatta sanaakaan hänen puolustukseksensa. Ne jotka olivat allekirjoittaneet Efesuksen kokouksen päätöksen, vaan, katuen kurjaa heikkouttansa, nyt tunnustivat rikoksensa, saivat sen anteeksi ja virkansa pitää.
Mitä itse pääkysymykseen s.o. tuohon pitkään riitaan Kristuksen persoonasta tulee, niin laskettiin Leon yllämainittu kirje keskustelun perustukseksi ja kysymys ratkaistiin siinä löytyvien ohjeiden, riitakysymystä hyvin valaisevien viittausten mukaan. Mainitsemme tässä kirjeen pääkohdat, huomauttamalla että Leo on lainannut ajatuksen, osaksi sanatkin, Augustinukselta, jonka valtava nero ja syvät mietteet siis tätäkin kysymystä ratkaistaessa oli kirkolle suureksi avuksi: "Tosi ihmisen täydellisessä luonnossa on Jumala syntynyt, täydellisenä oman luontonsa, täydellisenä meidän luontomme puolesta. Hän pukeutui orjan muotoon, synnin häntä saastuttamatta, ylensi ihmisyyden jumaluutta solvaisematta. Sillä hänen itsensä paljastamisensa, jonka kautta näkymätön esiintyi näkyväisenä, kaikkien Luoja ja Herra rupesi kuolevaisten kaltaiseksi, oli armollista armahtavaisuutta eikä voiman puutetta. Kumpikin luonto säilyttää täydellisen omituisuutensa. Samoinkuin ei Jumalan muoto tee orjan muotoa mahdottomaksi, ei orjan muotokaan halvenna Jumalan muotoa. Hän, joka on tosi Jumala, on tosi ihminenkin, sillä inhimillinen alhaisuus ja jumalallinen korkeus ovat Hänessä toisiinsa yhtyneet, Kumpikin luonto toimittaa yhteydessä toisen kanssa mitä kummallekin on omituista. Toinen ilmaantuu kirkkaudessa ihmetöissä, toinen häväistyksen alaisena. Hän, joka ihmisenä on perkeleen kiusauksen esineenä, vastaanottaa Jumalana enkelein palveluksen. Isota, janota, väsyä, nukkua, se on selvästikin inhimillistä. Mutta ravita viisituhatta ihmistä viidellä leivällä, vakavin askelin kulkea meren aalloilla, asettaa myrskyt — se on jumalallista. Niinkuin ei sama luonto saata itkien kaivata kuollutta ystävää ja jälleen herättää häntä, hänen oltua kolme päivää haudassa, niin ei myöskään sama luonto saata todistaa: 'Minä ja Isä olemme yksi' ja 'Isä on minua suurempi'. Persoonan eksyyden vuoksi, joka on olemassa kahdessa luonnossa, sanotaan ihmisen pojan astuneen alas taivaasta ja Jumalan pojan tulleen lihaksi neitsyn kautta". — Kauan keskusteltuaan tästä vaikeasta kysymyksestä, päätti kokous, hyläten sekä nestoriukselaisuuden että monofysiläisyyden ykspuolisuudet, että Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa sekaantumatta ja muuttumatta, mutta liestymättä ja eriämättä toisiinsa yhtyneinä.
Taas oli siis totuus voittanut. Oppi Kristuksen persoonasta oli tarkan tunnustuskaavan kautta määrätty pitkäksi ajaksi; vasta uskonpuhdistuksen aikana ruvettiin sitä uudelleen tutkimaan ja kehittämään Kalcedonissa tehdyn tunnustuksen hyvällä perustuksella. Meidän täytyy ihmetellä sitä tarkkuutta, suurta oppia ja neroa, jolla silloisen kirkon edustajat selvittivät tuota uskonoppimme miltei vaikeinta kohtaa, ja kuka kristitty ei ole altis ylistäen kiittämään kirkon uskollista Herraa, joka kaiken inhimillisen heikkouden ja synnin uhallakin niin voitollisesti taisteli totuuden puolesta, Jos milloinkaan, niin on meidän tässä myöntäminen, että kunnia on Herran eikä ihmisten, sillä mitä surkeimmalla tavalla paljastaa kristikunta juuri näiden vaiheiden ohessa turmeltuneen tilansa. Missä ovat tuon kehutun puhdasoppisuuden hedelmät, joita paitsi se ei ole kuin paljas kuori vain? Maailman rakkaus, ylpeys, tora, riita, kateus, ihmispelko ja ylöllinen elämä tahraa, turmelee kaiken hengellisen elämän: usko sammuu, toivo eksyy, rakkaus jähmettyy. Kun keisari saapui kokouksen päätöstä vahvistamaan, tervehdittiin häntä näillä sanoilla: "eläköön jumalallinen keisari, uusi Konstantinius" Maalliseen ruhtinaasen oli kirkko turvaunut kokousta alotettaessa, samaa ruhtinasta se kiitti totuuden voitosta! Ja miten tarkkaan oppi Kristuksen persoonasta määrättiinkin, sai neitsy Marian jumaloiminen juuri tässä kokouksessa julkisen vahvistuksensa, täällä kun hyväksyttiin nimitys "Jumalan äiti". Tästä ajasta alkaen omistettiin Vapahtajamme äidille yhä suurempi kunnioitus, ja häntä ruvettiin pitämään välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä.
XVII.
Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.
Näiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan kuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa, Galliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia kansoja, "liittolaisina" taikka julki-vihollisina määräten kaikki olot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta, sitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana kaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin tunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei Rooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt. V. 410 marssitti Länsi-gotilaisten kuningas Alarik sotajoukkonsa "ikuisen" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä tuon "voittamattoman" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut nähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia ryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset ja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähti Hunnilaisten kuningas Attila, tuo "Jumalan vitsa", jonka paljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin tottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman vitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan. Ryöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti, kunnes Aetiuksen kuuluisa voitto Katalaunian tasangolla (451) keskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila, joka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen sotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa keisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita vihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva vanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut on Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa. Mutta Attilan uhatessa tuota "ikuista kaupunkia", astuu sen muurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene vastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden aika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella tavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa Leo Suuri. Hänen arvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen Attilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui rauhaan sekä poistumaan Italiasta.
V. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies, joka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja koko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään etevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen vastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman piispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän tarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus, jolle "ikuisen kaupungin" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen väärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille "tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa" oli hänelle uskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden apostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu apostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka jälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen ylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat usein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä tavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka lainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon ainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo tähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa muun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin kokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: "tuo on isien usko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä oikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta". — Leo oli oppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä kuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman piispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on paavikunta, sen enteet ovat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee tulevaisuuden hämärässä. — Leo suuri kuoli v. 461.
"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut" sanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi tointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta keisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat Afrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet, hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455). Keisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia vuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes rugilainen Odoaker tekee siitä lopun (476).