Toisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta mahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina perintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien nautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä toistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman valloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa: "pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen kautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee nyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella vallallaan". — Herra pelasti "Jaakopin huoneen" joutumasta tuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui, armollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen mielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.
XVIII.
Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
— pysykäät siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on, ja älkäät — teitänne sekoittako orjuuden ikeesen. Gal. 5: 1.
Kuten tiedämme oli munkkilaitos, tuo merkillinen, vuosisatojen kuluessa varsin tärkeä ilmiö kristikunnan historiassa, syntynyt itämaissa. Erakkoelämästä sai se alkunsa ja kehittyi vähitellen järjestetyiksi yhtiöiksi, kehottaen lukemattomia ihmisiä luopumaan maailmasta ja antautumaan hiljaiseen, miettivään, hartaudelle ja rukoukselle pyhitettyyn elämään, kaukana julkisuuden meluavista oloista. Työläästi saavutti se kannatusta länsimaiden kansoilta, nämä kun luonteeltaan olivat taipuvaiset toimintaan ja käytännöllisyyteen. Ajanvaiheet vaikuttivat kuitenkin, että sitä täälläkin vähitellen ruvettiin suosimaan. Me tiedämme minkä vaikutuksen kertomus "pyhästä" Antoniuksesta teki Augustinukseen, eikä hän ollut ainoa, jonka sydämmessä erakkojen esimerkki herätti yksinäisyyden ikävää. Päinvastoin kävi mieltymys munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään vuosien vieriessä yhä yleisemmäksi länsimaissakin. Tuo ääretön tapainturmelus, kristittyjen siveellinen velttous, barbarein alituiset hyökkäykset Rooman alueelle, joiden hävityksille ja ryöstöille kaikki seudut olivat alttiit — kaikki saarnasi voimakkaasti maallisen elämän viheliäisyydestä, kehottaen ihmisiä vetäytymään yksinäisyyteen, siten kokonaan irtautuaksensa tämän maailman katoavaisista tavaroista, sen pettävistä unelmista ja toiveista. Etevimmät henkilöt, kuten Augustinus, Ambrosius y.m. puolustivat munkkilaisuutta ja asettivat yksityisen elämänsä sen vaatimusten mukaan. Semminkin Hieronymuksen esimerkki houkutteli monen, yhteiskunnan monivärisiin, häiritseviin oloihin kyllästyneen miehen ja naisen jättämään hyvästi kotiseudulle ja etsimään rauhallisemman asunnon kaukaisissa itämaissa, missä yksinäisyys, pyhien muistien vartioimana, muka voimakkaammin korotti heidän ajatuksensa taivasta kohti.
Ajan henki synnytti vähitellen luostareita länsimaissakin. Niitä perustettiin lukuisasti Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Galliassa saavutti etenkin tuo ennen mainittu Toursin piispa Martinus suuren maineen luostarein perustajana ja niiden innokkaana suosijana. Kun hän kuoli, saattoi 2000 munkkia hänen ruumiinsa hautaan. Mutta länsimaiden munkkielämän järjestäjä ja varsinainen perustaja oli Benediktus Nursialainen. Roomassa oleskellessaan, kävi hän murheelliseksi sielunsa tilasta ja päätti paeta yksinäisyyteen, vaikka hän tähän aikaan vielä oli hyvin nuori. Matkallansa saapui hän Neapelin läheisyydessä olevaan jylhään erämaahan: se miellytti häntä ja hän päätti elää täällä erakkona. Asunnokseen valitsi hän erään kolkon vuorirotkon, minne läheisyydessä asuvat munkit toimittivat hänelle ruokaa; vaatteena oli hänellä vain lammasnahka. Tuosta yksinäisestä miehestä alkoi pian kuulua kummallisia kertomuksia. Munkit olivat kuulleet hänen huokailevan ja vaikeroivan sekä nähneet, miten hän tuon tuostakin alastonna heittäysi orjantappurapensaisiin. Muiden ihmisten ei ollut onnistunut saada häntä nähdä, paitsi muutamien paimenten, jotka säikähtyneinä kummallisen ilmiön kamalasta ulkonäöstä luulivat hänen eläimeksi. Tällä tavoin saavutti hän päivä päivältä yhä suuremman maineen: hänen pyhyytensä oli kuulusa koko seudussa. Kun erään lähellä olevan luostarin johtaja sattui kuolemaan, pyysivät sikäläiset munkit Benediktusta abbotiksensa. Tämä alussa kieltäysi vastaanottamasta virkaa, arvellen munkkien piankin katuvan vaalia, mutta kun nämä eivät luopuneet pyynnöstänsä, suostui hän vihdoin vaikka epäillen muuttamaan heidän luostariinsa. Pian sai Benediktus katkerasti katua, että hän oli jättänyt piilopaikkansa vuoren rotkossa. Munkit, näet, eivät tyytyneet uuteen abbotinsa ylen ankaraan komentoon, hänen vaatimuksensa kävivät heille päivä päivältä yhä tukalammiksi ja he alkoivat miettiä, mitenkä he pääsisivät hänestä. Kun ei muista neuvoista näkynyt apua olevan, päättivät he myrkyttää hänen. Benediktus huomasi hankkeen, jätti haikein sydämmin hyvästi munkeille ja palasi takasin luolaansa. Kuulusan miehen yhä kasvavan maineen kehottamina, saapui samaan seutuun paljo erakoita, eikä aikaakaan, niin syntyi täällä luostari toisensa perästä. Mutta Benediktus ei enää viihtynyt näillä paikoin; hän päätti lähteä muualle. Monte-Kassinon vuorella näki hän vanhan linnan rauniot, seutu oli mitä kauniimpia, lähellä sivistynyttä maailmaa, ja kuitenkin siitä eroitettuna, jylhien vuorien, rämeiden ja syvien laaksojen ympäröimänä kun se oli. Tänne hän päätti perustaa luostarin, aavistamatta kuitenkin, minkä suuren maineen se piankin oli saavuttava, Monte-Kassinon luostari kohosi, näet, ennen pitkää länsimaiden luostarein malliksi, eikä mikään luostari ole tullut niin kuulusaksi, kuin se. Tietysti ei paikka tätä vaikuttanut, ei Benediktuksen mainekaan, vaan pääasiallisesti ne säännöt, joilla hän järjesti ja ohjasi sikäläisten munkkien elämän. Nämä säännöt valmistuivat v. 529. Koska länsimaiden munkkilaitos suurimmaksi osaksi mukaantui näiden ohjeiden mukaan, mainittakoot tässä muutamat niiden pääkohdista:
Jokaiselle, joka ilmoitti itsensä luostariin otettavaksi, tehtiin sisäänpääsö niin vaikeaksi kuin mahdollista. Monta päivää nöyryytettiin munkiksi pyrkijää kaikin tavoin; sitten hän vierasten huoneesta käskettiin nuorten munkkien huoneesen, missä joku vanha munkki kertoi hänelle, miten vaikea se tie on, joka viepi Jumalan luokse. Jos hän pysyi päätöksessään, sai hän jäädä luostariin. Hänelle luettiin munkki-säännöt, jotka kerrottiin kuuden ja sitten neljän kuukauden perästä. Jos tyydyttiin hänen käytökseensä, pidettiin häntä soveliaana pääsemään munkiksi. Omaisuutensa antoi hän luostarille tahi köyhille. Sitten kirjoitti tahi kirjoitutti hän anomuskirjansa, jossa hän sitoutui pitämään munkkilupaukset. Nämä kerrottuansa luostarin rukoushuoneesen kokoontuneen veljeskunnan kuullen, laski hän anomuskirjansa alttarille, jonka alla pyhien jäännökset olivat, jotta nämäkin olisivat hänen lupauksensa todistajina. Tästä hetkestä oli hän munkkina luostariin sidottuna.
Seitsemän kertaa vuorokaudessa pidettiin jumalanpalvelus. Välitunneilla toimittivat munkit käsitöitä taikka viljelivät luostarin maata; abboti valvoi tarkasti heidän työtänsä; laiskuutta pidettiin kaiken paheen siittäjänä. Ainoastaan sairaat saivat syödä lihaa; toiset nauttivat ravinnokseen kasveja, munaa ja kalaa. Aterian aikana, jonka kestäessä mitä suurin hiljaisuus vallitsi, luki yksi veljistä ääneen raamatusta tahi jonkun katolisen kirjailijan kirjoittamasta kirjasta. Pieninkin poikkeus munkki-säännöistä rangaistiin ankarasti. Syyllinen sai yksityisen tahi julkisen nuhteen; jos hänen rikoksensa oli törkeä, täytyi hänen kärsiä nälkää, taikka suljettiin hän veljeskunnan yhteydestä, taikka rangaistiin ruumiinkurituksella, rikoksen laadun mukaan. Se, joka oli erotettu veljeskunnasta, ei saanut pitää kanssakäymistä kenenkään kanssa; kun toiset olivat rukoushuoneessa, täytyi hänen olla polvillaan oven takana sekä polvistuen lähestyä jokaista, joka tuli ulos huoneesta. Kovin rangaistus oli luostarista erottaminen.
Erityistä huomiota ansaitsevat ne säännöt, jotka koskevat abbotia. Hän on Kristuksen sijainen; häntä tarkoittivat Herran sanat: joka teitä kuulee, hän kuulee minua. Sen tähden on kuuliaisuus abbotia kohtaan munkin ensimmäinen velvollisuus: ei kukaan saa häntä vastustaa, ei hänen läsnäollessaan istuakaan erityisettä kehotuksetta. Abboti ei saa opettaa mitään, joka on Kristuksen käskyjä vastaan. Hän muistakoon, että hänen Herran tuomionistuimen edessä on tekeminen tili virastansa ja opistansa. Hänen tulee opettaa munkkeja enemmän elämällään kuin sanoilla, ja hän varokoon ettei hän, toisia neuvoessa, itse ole syyllinen. Hän ei tehkö erotusta niiden munkkien välillä, jotka luostariin tullessa olivat vapaita, ja niiden, jotka orjina munkeiksi olivat ruvenneet. Sillä Kristuksessa me kaikki olemme yksi, eikä Jumala katso ihmisen muotoa. Abbotin velvollisuus on rangaista pahe heti alussa, muistaen Eliaa ja hänen poikiansa.
Varsinaiset munkkilupaukset olivat kolme: puhtaus s.o. naimattomuus, köyhyys ja kuuliaisuus. Paljon puhutaan Benediktuksen säännöissä nöyryydestä, josta hyveestä mainitaan 12 eri astetta. — Ei käy kieltäminen, että hänen määräyksensä tähtäävät tuohon evankeliseen vapauteen, joka lapsen mielellä antautuu taivaallisen Isän vaatimuksia noudattamaan, mutta itse munkkilaitos ei ollut omiansa vapauttamaan ihmisiä lain orjuudesta, se päinvastoin laski heidän niskoillensa ikeen, jota he eivät voineet kantaa. Arvaamattoman suuri on luostarein vaikutus länsimaiden historiassa ollut. Kun kansainvaelluksen kuohuvat aallot toimittivat hävitystyötänsä kaikissa maissa, kun vanhan maailman oppilaitokset olivat raunioina, yleinen sekasorto ja turvattomuus vallitsi, eikä muuta oikeutta ollut olemassa, kuin väkevämmän miekan terään perustuva voima, olivat luostarit henkisten rientojen ja kaiken aatteellisen elämän ainoat turvapaikat. Benediktuksen säännöt kehottivat, näet, munkkeja nuorisolle opettamaan sivistyksen alkeita, ja kun oppinut Kassiodorus v. 438, liittyen Benediktukselaisten munkkiyhdistykseen, perusti Vivariumin luostarin Kalabriassa, alkoivat munkit, hänen esimerkkiänsä noudattaen, tieteitäkin harrastamaan. Samoin kuin he ahkeralla työllään saivat luostarein autioiden erämaiden ympäröimät alueet kukoistamaan ja viljelyksen hedelmiä kasvamaan, samoin virittivät he sivistyksen valoa rauhoitetuista, hiljaisista asunnoistaan henkisen elämän viljavainiolle. Kaukaiseen pakanamaailmaankin ulottui luostarein vaikutus, sillä niissä kasvatettiin lähetyssaarnaajia, jotka levittivät Kristuksen evankeliumia keskiajan kansoissa. Mutta kuinka suuri luostarein merkitys, miten viehättävä munkkien hiljainen, hartaalle miettimiselle vihitty elämä monessa suhteessa onkin, varma on toiselta puolen, että munkkilaitos jo varhain paljastaa arveluttavia paheita, siten osottaen alusta alkaen rakentaneensa väärälle perustukselle. Luostarein muurien sisällä on moni nääntynyt epätoivoon lain ikeen alla, löytämättä Häntä, joka yksin voi syntistä auttaa, vapahtaa, pelastaa; lukemattomat sydämmet ovat näissä elävien haudoissa ikävästä särkyneet; arvaamattoman monet ihmiset, joiden vapaan, urhoollisen toiminnan kautta julkisen elämän alalla Jumalan valtakunta olisi voittanut suuria voittoja maailmassa, ovat näissä ihmissääntöjen vartioimissa kammioissa menettäneet vapautensa, tylstyneet toimettomuudesta, kuihtuneet ja kuolleet, käyttämättä niitä lahjoja, joilla Herra oli heidät varustanut taisteluun tämän maailman jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.