Luostarit olivat sen piispan tarkastuksen alaisina, jonka hiippakunnassa ne olivat. Mutta kun piispat usein väärinkäyttivät oikeuksiansa, mielivaltaisesti kohtelivat abboteja, vieläpä koettivat itselleen anastaa heidän talonsakin, osti moni luostari heiltä n.s. vapaakirjeen, joka maallisen oikeuden vahvistamana suojeli munkkeja papiston mielivallalta. Alussa olivat munkit maallikkoja, mutta vähitellen ruvettiin heitä papeiksi vihkimään. Muuten saavuttivat luostarit tuon suuren historiallisen merkityksensä, johon olemme viitanneet, vasta myöhempinä aikoina, niin että täydellisempi kertomus munkkilaitosta koskevista seikoista kuuluu keskiajan historiaan.
XIX.
Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
Niin ajattele siis, kuinka sinä saanut ja kuullut olet, ja pidä se ja tee parannus. Ellet sinä siis valvo, niin minä tulen sinun päälles niinkuin varas, ja et sinä tiedä, millä hetkellä minä sinun päälles tulen. Ilm. k. 3: 3.
Mielipahalla ja katkerin sydämmin jätti moni keskustelujen päätyttyä Kalcedonin kokouksen. Toiset olivat tyytymättömät siitä, että olivat suostuneet allekirjoittamaan sitä päätöstä, jonka mukaan Nestorius julistettiin harhaoppiseksi; suuri osa kokouksen jäsenistä taas oli mieltynyt monofysitismiin eikä hyväksynyt uutta tunnustuskaavaa, se kun oli poistanut kirkon opista sanotun harhaopin ykspuolisuudet. Uusia rettelöitä syntyi tuon tuostakin, ja levottomuus kävi päivä päivältä yhä suuremmaksi. Surkea näköala esiintyypi silmäimme eteen. Kaikkialla erimielisyyttä, kiistaa, riitaa — ei enää itse opista, sillä sitä ei pystytä arvostelemaan, vaan sanoista ja lauseparsista. Totuuden pyhä Henki on poistunut taistelutantereelta, kiivas puoluekiihko määrää riidan vaiheet. Semminkin tuottivat Monofysiitat sanomatonta häiriötä kirkolle. He pyysivät suojelusta hallitukselta ja saivat aikaan, että uskonnolliset riidat muuttuivat valtiollisten puolueiden aseiksi; pian vaikuttivat kirkolliset puolueet hovissa ja pääkaupungissa tapahtuviin vallankumouksiinkin. Kaupungeissa ja maalla oli ääretön joukko joutilaita pappeja ja munkkeja, jotka olivat valmiit asettumaan kiihkosten kansanlaumain johtajiksi ja usein tapahtui verisiä kahakoita, etenkin Konstantinopolissa, missä uskonnolliset kiistat takertuivat kannattamaan valtiollisten puolueiden, sinisten ja vehreäin, [Näitä puolueita, joiden verisistä kahakoista Itä-Rooman keisarikunnan historia tietää paljon kertoa, saivat nimensä pukunsa värin johdosta.] hurjaa taistelua kaduilla ja kilpa-ajopaikalla. Ei Herran kunnia eikä Hänen valtakuntansa voitto enää ole kristittyjen silmämääränä eikä Häneltä apua rukoilla, vaikka koko itäisen kirkon tulevaisuus näyttää niin kolkon toivottomalta. Oma etu, maallinen arvo ja kunnia ohjasi heitä ja keisariin he turvasivat saavuttaaksensa tarkoituksensa. Voi miten surkeata, kun ihmiset, paaduttaen sydämmensä Pyhän Hengen varoituksilta ja nuhteilta, käyvät suruttomiksi sielunsa tilasta ja etsivät tämän maailman katoovaisia aarteita, sen mahtavain apua ja suosiota! Silloin poistuu Herran Henki seurakunnasta ja Hänen vihansa tuomio lähestyy.
Poistaaksensa eripuraisuutta kirkosta, toimitti keisari Zeno v. 482 sovituskaavan, jolla hän toivoi saavansa kirkolliset riidat asettumaan. Se oli pintapuolinen ja epäselvä, hyväksyi nicaealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen, mutta hylkäsi myöhempien kokousten tekemät päätökset sekä kielsi kaikki uskonnolliset riidat. Kummankin puolueen, semminkin ankarain monofysiittain halveksivana lisäsi se vain kiistaa ja puolueiden lukua. Etenkin munkit, jotka itsensäkieltämisessä muka olivat kokonaan hyljänneet maailman ja kuitenkin vallanhimosta pyysivät sitä vallita, ottivat kiihkolla osaa taisteluun. Konstantinopolissa syntyi kapina; vimmastunut kansa kantoi seipään päässä ihmisen päätä kadulta toiselle, huutaen raivoissaan: "katsokaat kolminaisuuden vihollista." Meteli kyllä asettui, kun keisari esiintyi kapinoitsevain keskuudessa, riisti kruunun päästänsä ja uhkasi luopua hallituksesta, ellei kansa taipuisi sovintoon ja rauhaan; mutta uusia samankaltaisia häiriöitä sattui tuon tuostakin, eikä paremmista ajoista enää näkynyt olevan toivoakaan. Mennyt on itäisen kirkon tosi kristillisyyden synnyttämäni hyveiden ja hengellisen valistuksen jalo aika, jonka ylevät muistot ovat kirkkohistorian kalliimpia. Samoinkuin tautivuoteella sairastava houraillen uneksii siitä, mitä hän ennen terveenä on ajatellut ja toimittanut, samoin matkii kreikkalainen kirkko nyt tyhjillä sanoilla muinoin toimittamia urotöitään, käsittämättä niiden merkitystä, kykenemättä kartuttaa menneiden aikojen sille jättämää suurta perintöä. Se ei enää ajattele mitä se on "saanut ja kuullut;" ja sentähden on Herran Henki siitä luopunut.
Tällä kannalla olivat itäisen kirkon olot, kun Justinianus I astui Konstantinopolin keisarien valtaistuimelle (527). Hänen hallituksensa, jota kesti aina vuoteen 565, oli verraten rauhallinen ja loistava, vaikkei hän itse ensinkään ollut mikään etevä henkilö. Justinianuksen suuret sotapäälliköt vapauttivat Afrikan Vandalilaisten ja Pohjois-Italian Itä-gotien rasittavasta ikeestä, mainiot tiedemiehet ja oppineet työskentelivät henkisellä viljavainiolla; — näyttääpä hetkeksi siltä, kuin heräisi kreikkalais-roomalais maailman vanha maine jälleen uuteen eloon. Mutta siltä näyttääpi vain, sen aika on loppunut, sen elinvoima ainaiseksi kuihtunut, kukistunut; iltarusko tuo on, eikä aamukoitto, joka vielä hohtaa taivaan reunalla, ennenkuin itäisenkin keisarikunnan kuolinhetki on tullut. Turhaan ryhtyi Justinianus rakentamaan tuota maailman mainiota Konstantinopolin kirkkoa, jonka komeudelle ei yksikään vanhan ajan kirkoista voinut vetää vertoja. Sille kyllä annettiin nimeksi: "Sofian (viisauden) kirkko" ja sitä katsellessa kerrotaan keisarin ihastuneena huudahtaneen: "minä olen sinun voittanut, Salomo;" mutta "Jumala on henki ja totiset rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa!" Mistä arvosta oli tuo kaunis nimi, mistä merkityksestä kaikki ulkonainen loisto ja suuruus, kun ei etsitty viisautta ylhäältä eikä Jumalalta rukoiltu sitä Henkeä, joka totuudessa johdattaa? Tyhjä kuori, lumoava varjo vain!
Justinianus harrasti puhdasta oppia ja koetti kaikin voimin säilyttää Kalcedonin kokouksen päätöstä kirkon tunnustuksessa. Mutta hovin jumaluusppineet sekä keisarinna Teodora, joka oli mieltynyt monofysitismiin, kokivat kilvan eksyttää hänen hyvää tahtoansa, eikä tämä suinkaan ollut vaikeata, Justinianukselta kun kokonaan puuttui valistusta ja käsitystä uskonnollisella alalla. Ensin saivat he hänen hyväksymään tuon Monofysiittain käyttämän lauseen "Jumala on ristiinnaulittu" (533). Vastapuolueen kyllä onnistui saada Origines toisen kerran kirotuksi, mutta Teodora kosti sille, viekkaudellaan pakottamalla keisaria harhaoppiseksi julistamaan kolmen etevän antiokialaisen opettajan teokset (544). Kun useat hengelliset kieltäysivät allekirjoittamasta tätä päätöstä, kutsui Justinianus kokoon viidennen yleisen kirkolliskokouksen. Se pidettiin Konstantinopolissa v. 553. Kuinka kurjan mitätön on tämä kokous, verrattuna niihin kuuluisiin kokouksiin, joissa itäinen kirkko ennen oli kehittänyt kristillistä tunnustusta siunaukseksi ja ohjeeksi tuleville sukupolville! Tyydyttääksensä Monofysiittain vaatimuksia ja sovittaaksensa heidät kirkon kanssa, nosti Justinianus uudestaan kysymyksen noiden kolmen antiokialaisen opettajan harhaoppisuudesta. Tämän ajan kristityt olivat tottuneet enemmän kiroomaan, kuin siunaamaan, ja pitkittä keskusteluitta hyväksyi kokous keisarin ehdotuksen, jonka mukaan nuo kolme opettajaa julistettiin harhaoppisiksi. Ei muusta ollut kysymystäkään — siinä kaikki. Ja tämä on Atanasiuksen, Basiliuksen, Krysostomuksen kuulusa kirkko! Miten surkea on nyt sen tila! Justinianus pettyi suuresti toiveissaan saada Monofysiitat yhtymään kirkkoon. Päinvastoin kasvoi heidän tyytymättömyytensä päivä päivältä, eikä aikaakaan, niin rikkoivat he kaiken yhteyden katolisen kristikunnan kanssa ja muodostivat oman kirkkokuntansa, johon kuuluivat: 1) koptilaisten kristittyin kansalliskirkko Egyptissä ja Abessiniassa; 2) armenialaiset kristityt, joita vielä nykyäänkin on paljo Armeniassa, Persiassa, Turkinmaassa ja Venäjällä; 3) jaakopilaiset Syyriassa ja Mesopotamiassa (nimensä saaneet päämiehestään Jaakop Baradaista).
Samoinkuin itäinen kirkko, hajosi itäinen valtakuntakin hajoomistaan. Se kyllä oli nimeksi vielä olemassa lähes tuhannen vuotta, mutta ei ole sen historia tästälähin muuta kuin kertomus pitkästä kuolemankamppauksesta. Katsellessamme itäisen keisarikunnan yhä surkeampaa tilaa, emme saata olla muistamatta, miten etenkin tämä valtakunta marttyyriaikakauden verisinä päivinä oli raivonnut kristikuntaa vastaan; ja kun näemme tämän aikakauden, maailmaan mieltyneiden kristittyjen valtion lempilapsina yhä lukusammin joutuvan tuon yleisen turmeluksen pyörteesen, eivätkä eksyneet ihmiset enää kuningasten kuninkaalta rukoile apua onnettomalle isänmaallensa, on meistä kuin sen sijaan kuulisimme veritodistajain tuolla ylhäällä taivaissa rukoillen huutavan: "sinä pyhä ja totinen Herra! kuinka kauan et sinä tuomitse ja meidän vertamme kosta niille, jotka maan päällä asuvat?" Ken ei Itä-Rooman keisarikunnan vaiheistakin jo tähän aikaan huomaa, miten vanhurskaan Jumalan tuomio lähestyy tämän maailman valtakuntia ja niiden katoavaa kunniaa, jos kohta se viipyykin, sillä "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajastaikaa".