Jumalanpalvelus ja juhlat.
Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman. Joh. 4: 24.
Kun kristikunta vainotusta asemastaan pääsi valtion lempilapseksi, ei tarvinnut sen enää, kuten marttyyriaikakauden vaarallisina aikoina, piilopaikoissa eikä halvissa rakennuksissa toimittaa jumalanpalvelustansa. Tämän maailman mahtavat tarjoutuivat kilvan sitä suosimaan, laskien tavaransa ja rikkautensa kristittyjen jalkain juureen. Kaupungeissa ja maaseuduilla ruvettiin rakentamaan kauniita kirkkoja, ja pian saattoi niiden yhä karttuvasta luvusta nähdä, että pakanuuden valta oli sortunut ja kristinusko päässyt voitolle maailmassa. Semminkin olivat suurten kaupunkien jalot kirkot omiansa herättämään ihmettelyn huomiota kaikissa ja ylentämään ihmisten sydämmiä sen Herran puoleen, jonka kunniaksi ne olivat rakennetut.
Länsimaiden kirkot rakennettiin vanhojen basilikain [Näitä rakennuksia tapaamme pakanuuden aikakaudella paljon Rooman keisarikunnan maissa. Niitä käytettiin palatseina taikka julkisen oikeuskäynnin huoneina. Kristinuskon päästyä keisarikunnan valtionuskonnoksi, muodostettiin basilikoista monessa paikoin kirkkoja.] mallin mukaan ja saivat senvuoksi saman nimenkin. Ne muodostivat säännöllisen suorakaiteen, ja niiden suunta oli tavallisesti idästä länteen. Itäisessä päässä, joka oli kaaren muotonen, oli lattia korkeammalla kuin kirkon muissa osissa. Pitkin tuota kaarevaa seinää istuivat presbyterit, keskellä oli piispan muita korkeampi istuin. Viimmemainitun paikan ja varsinaisen kirkon välissä oli ehtoollispöytä eli alttari, joka siis oli erikseen seinästä eikä, niinkuin meidän kirkoissamme, siinä kiinni. Alttarin oikealla puolella olevalle pöydälle pantiin seurakunnan vapaaehtoiset lahjat, kunnes ne ehtoollis-leiväksi ja viiniksi siunattiin; vasemmalla puolella oli säiliö, jossa kirkon astiat puhdistettiin, ennenkuin ne, jumalanpalveluksen päätyttyä, vietiin sakaristoon. Alttarin edustalta laajeni kirkko kummallekin puolelle. Tämä osa oli laiva, miksi sitä sekä sen muodon että sanan kuvannollisen merkityksen vuoksi sanottiin, muodosti varsinaisen, idästä länteen oikoavan rakennuksen kanssa ristin. Eivät aavistaneet pakanat, kun he tähän muotoon basilikansa rakensivat, että näiden mykät seinätkin, kristityiksi kirkoiksi muodostettuina, kerta olivat todistavat Hänestä, joka Golgatan ristillä sovitti maailman Jumalan kanssa.
Poikkiristi ja tuo siihen yhtyvä kaareva äärimmäinen pää olivat verhotetulla aidalla erotettuina kirkon päälaivasta, jonka kaksi pilaririviä jakoi kolmeen osaan. Lähinnä aitaa istuivat seurakunnan varsinaiset jäsenet, heidän takanansa katekumenit; etäämmällä ne, jotka olivat suljetut seurakunnan yhteydestä ja katuvaisina pyrkivät päästä kirkon armovälikappalten täyteen osallisuuteen jälleen. Konstantinus Suuren ajoista asti oli keisarein tuoli kirkon pyhimmässä s.o. väliaidan sisäpuolella, kunnes Ambrosius, Teodosius Suuren suostumuksella siirsi sen päälaivaan. Miehet ja naiset istuivat erikseen; itämaiden kirkoissa oli viimmemainittujen paikka lehtereillä. Viimmemainitut kirkot erosivat rakennustavan suhteen latinalaisista. Niiden ristilaiva jakoi näet päälaivan kahteen yhtä suureen osaan, jota vastoin se länsimaiden kirkoissa kohtasi päälaivan enemmän itäisellä puolella, niin että se osa, missä seurakunta istui, oli suurin. Länsimaissa käytettiin lakeita, itämaissa kaarevia kattoja, jotka sitä paitsi ristin kohdalla olivat varustettuina korkealla kupolilla. — Itämaiden kirkoista oli Sofian kirkko Konstantinopolissa, josta ennen on mainittu, komein.
Neljännellä vuosisadalla aljettiin kaunistaa kirkkoja taideteoksilla, joita kristityt tähän saakka olivat käyttäneet ainoastaan kodeissansa, katakombeissa ja kirkkomailla. Gregorius Nyssalainen kertoo eräässä kirkossa nähneensä Iisakin uhrausta kuvaavan maalauksen, jota hän sanoo monesti kyynelsilmin katselleensa. Hän oli hyvin mieltynyt tämänkaltaisiin koristuksiin, lausuen muun ohessa "mykkä maalaus kirkon seinällä puhuu ja vahvistaa", ja samaan tapaan ajatteli ja puhui moni muukin silloisen kirkon etevä opettaja. Toiset vastustivat jyrkästi tätä katsantotapaa, pitäen sitä rikoksena sen Jumalan käskyä vastaan, joka laissansa lausuu "ei sinun pidä tekemän itselles kuvaa eli jonkun muotoa". Mutta kaiken vastustuksen uhallakin ruvettiin yhä yleisemmin kaunistamaan kirkkoja veistokuvilla, maalauksilla sekä muilla koristuksilla. Vapahtajaa kuvattiin tavallisesti karitsan muotoseksi. Miten viatonta tämä itsessään olikin, piileili siinä paljo taikauskoa ja epäkristillistä mieltä, joka aikojen kuluessa esiintyi yhä törkeämmässä muodossa, jota enemmän Henki poistui seurakunnasta ja jumalanpalvelus hengellisen hartauden salaisuudesta muuttui ulkonaiseksi tavaksi ja sielullisten tunteiden ja nautintojen välikappaleeksi. Tähän aikaan ruvettiin myös yhä huolellisemmin kokoamaan sekä kunnioittamaan pyhimysten muistoja, heidän omistamia vaatteitansa ja muuta tavaraa. Jos kirkko (tämä tapahtui hyvin usein) rakennettiin jonkun pyhimyksen muistoksi, koottiin hänen jäännöksensä ja asetettiin alttarin alle. Pian ei tietänyt kristikunta mitään rajaa tällaisten kuolleiden esineiden epäjumaloimiselle, ja paljo petostakin harjoitettiin niillä. Niinpä säilytettiin ja kaupiteltiin puun kappaleita, joita väitettiin Kristuksen ristin [Tämän oli tarun mukaan Konstantinus Suuren hurskas äiti Helena, käydessään pyhässä maassa, muka löytänyt, vaikkei Eusebiuskaan, joka ei suinkaan ole liika arka historiallisen totuuden suhteen, kun keisarillisen perheen maine on kysymyksessä, siitä sanaakaan mainitse.] osiksi ja niitä sanottiin ihmeitä tekeviksi. Marttyyrein ja pyhimysten oleellisista ja tarunmukaisista jäännöksistä sepitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia ja niiden kunnioittaminen kävi yhä yleisemmäksi. Useat kirkkoisät, niinkuin esim. Augustinus, puhuivat vakavia sanoja karttuvaa taikauskoa ja siihen perustuvaa epäjumalanpalvelusta vastaan, ja Teodosius Suuri kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki tämän-kaltaiset pakanalliset tavat, mutta yleinen mielipide kannatti niitä, niin että niiden poistaminen kristikunnasta oli mahdoton. Ja tämä aikakausi on puhdasoppisuuden suurten voittojen aika! Ei riitä suullinen tunnustus eivätkä tarkimmatkaan uskonnolliset oppikaavat suojelemaan kristittyjä joutumasta pimeyden ruhtinaan verkkoihin. Totuudessa johdattaa voipi yksin Jumalan Pyhä Henki, mutta hänen neuvonsa, varoituksensa ja opetuksensa ovat siunaukseksi ainoastaan niille, jotka, tunnustaen oman sokeutensa ja kykenemättömyytensä, etsivät valoa Häneltä. Tämän aikakauden kristityt alkoivat tyytyä omaan itseensä sekä kirkon jalojen voittojen kautta saavutettuun tunnustukseen, he pitivät itsensä viisaina, rikkaina ja — eksyivät, pettyivät!
Ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, kokoontuivat kristityt kirkon edustalla olevalle, kivimuurin ympäröimälle esikartanolle, missä he vanhan tavan mukaan pesivät kätensä täällä löytyvässä vesisäiliössä. Sitten teki jokainen ristin merkin otsallensa ja astui sisälle kirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi veisuulla, johon koko seurakunta otti osaa, vaikka erityinen laulukunta oli asetettu säveleitä ohjaamaan. Virren päätyttyä lausui yksi diakoneista korkealla äänellä: "olkaamme hartaat", jonka jälkeen lectori kirkon päälaivassa olevalta korotetulta istuimelta, jota sanottiin amboniksi [Varsinaisia saarnatuoleja ruvettiin käyttämään vasta keski-aikana.], tervehti läsnäolijoita näillä sanoilla: "rauha olkoon teille". Seurakunta vastasi "niin sinunkin henkesi kanssa", ja lectori alkoi lukea määrätyltä paikkoja vanhasta ja uudesta testamentista; lukujen välissä veisasi seurakunta. Nyt alkoi saarna. Diakonit saarnasivat ambonilta, presbyterit alttarilta, piispat tavallisesti omalta paikaltansa, joskus, niinkuin esim. Krysostomus, ambonilta. Saarnan päätyttyä pidettiin lyhyt rukous, jonka jälkeen katekumenit ja seurakunnan rangaistuksen alaiset, katuvaiset poistuivat kirkosta. Tähän päättyi jumalanpalveluksen edellinen osa. Nyt kuuluivat jälleen diakonin kehotussanat: "olkaamme hartaat", piispa lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän kaikkien kanssa", ja seurakunta vastasi: "niin sinunkin henkesi kanssa". Taas korottaapi diakoni äänensä, lausuen: "suudelkaat toinen toistanne pyhällä suudelmalla", jonka jälkeen papit antavat suuta piispalle ja seurakunnan jäsenistä miehet miehille ja naiset naisille. Vakaalla äänellä huutaa diakoni: "älköön täällä olko kukaan katekumeni, uskoton tahi harhaoppinen. Älköön kenelläkään olko mitään toistansa vastaan, älköön tulko kukaan tänne teeskennellen". Lausuttuaan muitakin kehotus- ja varoitussanoja, viepi hän sitten uskovaisten lahjat alttarille, missä piispa, juhlapukuun puettuna, ottaa ne vastaan ja tekee niiden päälle ristin merkin. Sitten lausuu piispa: "olkoon teidän sydämmenne ja ajatuksenne tuolla ylhäällä", johon seurakunta vastaa: "me ylennämme sydämmemme Herran puoleen". Taas kuuluu piispan ääni: "kiittäkäämme Herraa"; kaikki vastaavat: "se on soveliasta ja oikein". Alottaen sanoilla: "totisesti on soveliasta ja oikein" rukoilee piispa, ylistäen koko maailman luojaa ja ylläpitäjää ja kiittäen Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan ihmisiä pelastamaan, sekä kertoo muutamia kohtia Jesuksen kärsimisen historiasta, jonka jälkeen hän ryhtyy vihkimään ehtoollisaineet. Tämä tapahtui seuraavilla sanoilla: "Sinulle, oi kuningas ja Jumala, tuomme Kristuksen käskystä tämän leivän ja viinin, kiittäen Sinua Hänen kauttansa siitä, ettäs olet pitänyt meitä mahdollisina astumaan Sinun eteesi tätä pyhää palvelusta toimittamaan, ja rukoilemme Sinua armollisesti katsomaan näitä lahjoja ja niihin mielistymään voideltusi kunniaksi. Lähetä Pyhä Henkesi, Jesuksen Kristuksen kärsimisen todistaja, tätä uhria siunaamaan, ja valkeuteen tuomaan tämän leivän ja viinin voideltusi ruumiina ja verenä, jotta ne, jotka siitä osallisiksi pääsevät, saisivat syntinsä anteeksi, vapahdettaisiin perkeleen petoksista, täytettäisiin Pyhällä Hengellä, olisivat otolliset Sinun voideltullesi ja saisivat ijankaikkisen elämän". Sitten rukoiltiin kirkon, sen palvelijain, keisarin, sotajoukon, pyhimysten, kansan, vielä niidenkin edestä, jotka vainosivat Herran seurakuntaa sekä "Isä meidän". Kehotettuaan läsnäolijoita hartauteen, lausui piispa: "mikä pyhä on se pyhille annetaan", johon seurakunta vastasi: "yksi on pyhä, yksi on Herra, yksi Kristus, ylistetty ijankaikkisesti, amen". Lopuksi lausui piispa seuraavat ylistyssanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto. Hosianna Davidin poika, joka tulee Herran nimessä, ja Hän on meille ilmoitettu. Hosianna korkeudessa"! Ensin nautti piispa, hänen jälkeensä läsnäolevat papit Herran ehtoollisen, joka sitten jaettiin seurakunnalle. Jokainen vastaanotti käsin leivän, jota antaessa piispa lausui "Kristuksen ruumis;" diakoni taritsi viinin, sanoen: "Kristuksen veri, elämän juoma". Kun tämä pyhä toimitus oli loppunut, vastaanotti seurakunta polvistuen piispan siunauksen ja poistui kirkosta.
Tämmöiseksi muodostui jumalanpalvelus oppiriitojen aikakaudella. Sen pääpiirteet ovat samat kuin marttyyrein aikana, ja kuitenkin on erotus suuri, jos asiaa likemmin tarkastelemme. Pieni oli se seurakunta, joka vainojen kovina päivinä siellä täällä oli koolla rukoilemassa ja ylistämässä ristiinnaulittua kuningasta, verrattuna noihin lukusiin kuulijakuntiin, jotka keisarein komeissa kirkoissa tuhansien kynttiläin kirkkaassa valossa uteliaina katselivat kaikkea tuota suurta ulkonaista loistoa ja, uskonnollisiin riitakysymyksiin perehtyneinä, tarkkaan kuuntelivat, oliko pappi puhdasoppinen. Nuo pakanain väijymät Jesuksen tunnustajat tyytyivät yksinkertaisiin saarnoihin, heidän virsien säveleet eivät taiteellisessa suhteessa olleet suuresta arvosta, samoinkuin koko heidän jumalanpalveluksensa maailman arvostelun mukaan tarjosi hyvin vähän viehättävää; mutta heidän katsannostaan loisti ylönluonnollinen kirkkaus, vaikka surun kyyneleet sen usein, hyvin usein salasivat, ja heidän tunnustuksensa, heidän uskonoppinsa oli syvä ja rikas, vaikkei se ollut harjaantunut pukeutumaan tieteellisesti tarkkoihin ja oppineisin sanoihin. Tämän aikakauden kristityt vaativat täydellisiä, oppineita ja kauniista vertauksista uhkuvia saarnoja, he sepittivät ihanasti sointuvia virsiä, valmistivat yhä täydellisempiä kaavoja jumalanpalvelukselle, mutta hartaus ei ole sama kuin ennen, eikä syki kirkon sydän enää tuosta Pyhän Hengen siihen vuodattamasta rakkaudesta ja kotikaipuusta niin puhtaita tykityksiä, kuin vainojen verisinä päivinä. Ja kuinka tarkka, monipuolinen ja syvämietteisiä määräyksiä täynnä kirkon tunnustus ja oppi onkin, eksyy se monessa kohden arveluttavalla tavalla, synnyttäen raamatusta poikkeavia uskonnollisia tapoja ja neuvoja, joiden turmiolliset siemenet sitten rehottaen kasvavat keski-ajan kirkon vainiolla. Me olemme nähneet, miten Kalcedonin kokouksen hyväksymä tunnustus "Jumalan äiti" sai neitsy Marian jumaloimisen vakaantumaan kristikunnan jo ennen tähän suuntaan kallistuvassa käsitystavassa, ja että tämä erehdys pian synnytti uusia samankaltaisia, sen tiedämme myös. — Jota enemmän pyhimyksille aljettiin omistaa jumalallista kunnioitusta ja heidän esirukouksiinsa ja ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin luottamaan, sitä enemmän himmentyi kristikunnassa tuo muuttumaton totuus, että Jumala on yksi ja yksi välittäjäkin Hänen ja ihmisten välillä. Herran ehtoollisenkin suhteen, joka, jos mikään, tarkoittaa, säilyttää ja vahvistaa yksinkertaista, lapsellista uskoa ja veljellistä rakkautta Jesuksen tunnustajissa, ilmaantui jo tähän aikaan erimielisiä, tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia, mutta samassa eksyttäviä mielipiteitä. Toiset tahtoivat pitää tätä sakramenttia vain Kristuksen ruumiin ja veren kuvana eli merkkinä, toiset taas valmistivat erehdyttävillä mielipiteillään tuota keskiajan väärää oppia, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Me emme puhukaan noiden lukemattomain nimikristittyjen suruttomasta, epäsiveellisestä elämästä tuolla ulkona maailmassa; ajan paheet ovat nähtävinä kirkon jaloimmissakin edustajissa. Vihollinen on saavuttanut suuren vallan kristikunnassa: hän on vaikuttamassa sen kaikkein pyhimmässä: kirkon tunnustuksessa ja jumalanpalveluksessa Herran huoneessa.
Niin, synkät varjot himmentävät kirkkohistorian lehtiä oppiriitojen aikakaudella, mutta onpa niissä valoakin ja kirkkautta. Mitä erittäin jumalanpalvelukseen tulee, muistamme noita jaloja henkilöitä, jotka, Jumalan Hengen valaisemina, opillaan ja saarnoillaan urhoollisesti todistivat Herrasta ja pelkäämättä maailman vihaa julistivat Hänen totuuttansa seurakunnille. Läntisen kirkon saarnaajista olivat Ambrosius, Augustinus ja Leo Suuri etevimmät; itäisessä kirkossa saavuttivat suuren maineen etenkin Gregorius Nyssalainen, Basilius Suuri ja Gregorius Natzianzilainen sekä Krysostomus, tuo vanhan kirkon jaloista saarnaajista suurin. Samoin synnytti tämä aika monta etevää virrensepittäjää, joiden kauniita, hengellisiä lauluja vähitellen ruvettiin käyttämään julkisessa jumalanpalveluksessa, jossa ennen ei suvaittu veisattaviksi kuin raamatusta otettuja virsiä. Itäisen kirkon virrensepittäjistä on Edessan piispa Efraim (k. 378) etevin, vaan ei voi hän ensinkään vetää vertoja länsimaiden hengellisille runoilijoille, joista mainittakoot Poitiersin piispa Hilarius (k. 368), Prudentius (k. 405) sekä Ambrosius, jonka maine tässä suhteessa himmentää kaikkien muiden.
Jo v. 321 määräsi Konstantinus Suuri että sunnuntai oli pidettävä pyhänä. Eivät mitkään virkakunnat sinä päivänä saaneet työskennellä, ja kaikki työ, jota vain saattoi jättää vastaiseksi, oli kielletty. Sitä paitsi vietettiin keskiviikkoa ja perjantaita pyhäpäivinä, jolloin paastottiin, nämä päivät kun olivat pyhitetyt Kristuksen kärsimisen muistolle. Suurin juhla oli Pääsiäinen, jota, kuten ennen on kerrottu, Nicaean kokouksen päätöksen johdosta vietettiin länsimaisen tavan mukaan. Sen edellä oli 40 päivän pitkä paastonaika, jonka viimmeistä viikkoa sanottiin piinanviikoksi eli pitkäksi viikoksi, siihen kun kuuluivat Herran kärsimisen katkerimmat päivät. Merkillisin näistä oli pitkäperjantai. Sitä vietettiin hiljaisilla, surua ja sortunutta mieltä kuvaavilla juhlamenoilla; edellisenä iltana oli juhlallinen Herran ehtoollisen vietto. Pääsiäisjuhla kesti 8 päivää. Valitettavasti elettiin silloin monessa paikoin hyvin ylöllisesti. Juhlallinen oli kyllä jumalanpalvelus ja etenkin yöllä vasten pääsiäispäivää pukeutui se mitä kauniimpaan ulkomuotoon, mutta tämä ei estänyt kristityltä ottamasta osaa kaikenlaisiin turhamaisiin menoihin ja harjoittamasta mitä törkeintä epäsiveellisyyttäkin juuri juhlan aikana. Jumalanpalvelus kehotti kristikuntaa iloitsemaan ylipaimenen suuresta voitosta, jonka muistoksi juhlaa vietettiin, mutta se kehotti sitä iloitsemaan Herrassa — ja kristityt iloitsivat maailmassa. Ken ei jo tässä huomaa meidän onnettoman aikamme paheiden enteitä, nyt kun ihmiset kilvan rientävät teatereihin, soitannoihin, kansanhuveihin y.m. maallisiin ja syntisiin huvituksiin juuri kirkon suurimpina juhlapäivinä? Erotus on vain se, että meidän aikamme nimikristillisyys paljoa törkeämmällä tavalla paljastaa maallisen, Jumalasta poistuneen mielensä.