50 päivää säilytti jumalanpalvelus tämän juhlallisen ja iloisen muodon. Koko aikana ei paastottu eikä polvistuen rukoiltu. Suurimmat juhlapäivät olivat 40:s eli Kristuksen taivaasen-astumisen päivä ja Helluntai, jota vietettiin 10 päivää myöhemmin. Kirkon muista juhlista on semminkin Joulu huomattava. Sitä vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi joulukuun 25 p. [Vanhan kertomuksen mukaan olisi Kristus, näet, sinä päivänä syntynyt.], sen mukaan kuin tiedetään ensikerran v. 360. Itäisessä kirkossa pyhitettiin Epifanian juhla jo vainojen aikana tämän suuren tapahtuman muistoksi, mutta kun Joulun viettäminen täälläkin neljännellä vuosisadalla tuli yleiseksi tavaksi, sai ensinmainittu juhla toisen merkityksen. Sitä, näet, ruvettiin itämaissa viettämään Kristuksen kastamisen muistoksi, länsimaissa viisaiden miesten käynnin muistoksi Vapahtajan luona, joka tässä tilaisuudessa ilmoittaikse pakanainkin pelastajana. Aika määrättiin tammikuun 6 päiväksi. Joulun 2:nen päivä vietettiin Stefanuksen, kesäkuun 24 p. Johannes Kastajan, saman kuun 29 p. Pietarin ja Paavalin muistoksi, jota paitsi muidenkin pyhimysten muistopäivät saivat sijansa kirkon juhlaryhmässä. Neitsy Marialle pyhitettiin kolme eri juhlaa.
Ei siis ollut puutetta juhlapäivistä eikä loistavista juhlamenoista oppiriitojen aikakaudella. Mutta kuinka paljo maailman rakkautta, riitaa, toraa, eksytystä ja kaikkea muuta pahaa piileili tämän kauniin vaipan alla!
XXI.
Papisto; Gregorius Suuri.
Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei
kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;
Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim.
3: 8-9.
"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin kristityksi muuttunut?" kysyy Augustinus katkeralla ivalla, katsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta. Rakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine aarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran, joka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina synnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä, ja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän sanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja tuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän elämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä Karitsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot tuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle seurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa ilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli nyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten mieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut kirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio häikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa ja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi, ja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan valtakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa tämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli tämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka kuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein maallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa! Haikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion kirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei ollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää ihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin muureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät lampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen velttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla heitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita, joita "koi ja ruoste raiskaavat". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa oppiriitojen aikakaudella.
Ennen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat korkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman merkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat patriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean kokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat, Konstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva piispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan arvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen korkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen silmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään tuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi, vaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki Jumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen, vietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen rakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä heikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin, kadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada puolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja epärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille hankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi oman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille että alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui usein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen moittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän maailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he kerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita, joita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan mahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: "kristikunnan jaloin ammatti on kerrassaan joutua pilkan alaiseksi". Basilius Suuri vastusti vakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi, että piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä erotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. apostolisissa määräyksissä säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka rahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava kirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen papin oli virkaan asettanut.
Tämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen aikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten vaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran seurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: "ei ole palvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänen lähetti", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä sortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala sielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä verkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat, joiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet. Mutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta virkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa ja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa Herralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka eivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he kun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti ottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen on tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille kuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: "tunnen monta rehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä kiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän elämän vaaroissa". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten jalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä siitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä palvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin, sillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen kirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä. Päinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. "Ei siinä ole kylliksi" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen "että pappi karttaa paheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana seurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana. Häneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä, sillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen tulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden kuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena, voisi siitä muille todistaa".
Vaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea sen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä rakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi tunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista ja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen kirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa, kirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat. Lukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina taistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan usein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin edistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta Herran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa: "ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei meidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä siihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden ovat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät hekin; mutta meidän elämämme on heille esteenä, Viisastella sanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin perehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät meidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he meitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat uskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia muita merkkejä ja ihmeitä suurempi". Mikä kaunis tosikristillisyyden valo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin Krysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!