Eipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta kannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja pappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua kaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja kunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä pyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat he monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat ilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin elää.
Ajan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa. Useat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti; heidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet vetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä "sinun pyhyytesi", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle ensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut on oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden vuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman vihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat syntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko enää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen suurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto paremmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet läheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi patriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa suhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet, sen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin alituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta mahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät kaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä, luovuttaen yhdelle ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja asettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan päällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli paavi [Edellisinä vuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä "papa" (isä); nyt omistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä häntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten paavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden kirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen tuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen. Kun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja lohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen maiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka useat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he kirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat raakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat tarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys ja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan masentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen keisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja lakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin vallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita barbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla olevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo näytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen turvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman keisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli paavi ja paavikunta.
Kaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on Gregorius I Suuri (590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli ylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää häntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa luonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan luki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan siihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella perityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden näistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta Italiassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi valtuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa. Päästyänsä ensin paavi Pelagius II:sen diakoniksi, herätti Gregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa nerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän, Pelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.
Gregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan syntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa, mutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen sisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä eikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen. Paljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä, teroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii meitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän tarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan, niin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta etsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä innolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin oli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen sielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen elämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen riippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja sisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta kirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt puhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi jo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille. Syntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja kuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien tointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen keski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.
Keisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta. Kerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä Mauritius keisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän maallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella, lausuen muun ohessa: "ken minä olen, tomu ja mato, että uskaltaisin herraani puhutella?" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti muistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan. Kun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja astui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius viimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä tällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin muita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin voimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat; "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sortuu se käyttämään valtioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille. Huomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti jonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa patriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän paljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on myöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla tuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.
Jumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan että uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa [Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut, merkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää osaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä rukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli ehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa. Mutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin, esiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset seuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim. edustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja, sitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen kirkon väärä oppi kiirastulesta, jossa kuolleet kärsivät tuskia ja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä eivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa Gregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään yhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista Math. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi tässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että täytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista "pienistä" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä pintapuolinen, vaarallinen oppi!
Gregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen Ambrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan ykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän suurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien käyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä kumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien edessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain palvelukseksi, lausui Gregorius: "me emme palvele kuvaa, vaan sitä, jota se kehottaa meitä muistamaan". — Miten paljon hyvää Gregorius onkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen ja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien käsityksessä ei hän suinkaan ollut "suuri".
Gregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen vaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä, toimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin, teroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen asettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi köyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä "Jumalan palvelijain palvelijaksi", mutta miten soveltui kaikki tämä alttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin vallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän komean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin pyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan kannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla "meidän jalkamme kynttilä ja valo meidän tiellämme", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä ketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen. Gregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki Kristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin, rakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle, jolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan etsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.
XXII.
Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.