— — hamasta auringon koitosta niin sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa ja joka paikassa pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri uhrattaman; sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth. Mal. 1: 11.
Ensimmäisinä kansainvaellusten kansoista tutustuivat Länsi-gotilaiset kristinuskon kanssa. Kuten jo ennen on mainittu, vihittiin Ulfilas v. 348 heidän piispaksensa. Hän toimitti raamatunkäännöksen heidän omalle kielellensä ja vaikutti heidän luonansa evankeliumin saarnaajana kuolemaansa asti (388). Keisari Valens antoi Länsi-gotilaisille oikeuden muuttaa Moesiaan sillä ehdolla, että he tunnustausivat ariukselaisuuteen. Kansan raakuus ja hurja voiton- ja saaliinhimo eivät kuitenkaan kauan tyytyneet Itä-Rooman maihin. Länsi-gotilaiset vaelsivat länteenpäin, ryöstäen, hävittäen, mihin vain saapuivat, kunnes he vihdoin, kyllästyneinä tuohon alituiseen siirtolaiselämäänsä, perustivat valtakunnan Espanjassa (475), Toledo pääkaupunkina. Ollen yhä edelleen ariukselaisia, vainosivat he kovasti maan katolilaisia asukkaita. Vasta v. 589 suostui heidän kuninkaansa Reccared valtiollisten syiden ja, kuten kerrotaan, omantuntonsakin kehottamana Toledossa pidetyssä kokouksessa luopumaan ariukselaisuudesta ja kansansa kera yhtymään katolisen kirkon yhteyteen.
Ariukselaisia olivat niinikään Sveviläiset ja Manilaiset sekä, kuten tiedämme, Vandalilaisetkin, jotka kaikki olivat perustaneet valtakuntia Espaniassa. Tämä onneton maa, jonka kauheasta hävityksestä, barbarien siihen muutettua, löytyy mitä hirvittävimpiä kertomuksia, pääsi kuitenkin, vaikka hitaasti, tointumaan vammoistansa, kun Vandalilaiset Alanilaisten kera siirtyivät Afrikaan ja Sveviläiset, samoinkuin sittemmin Länsi-gotilaiset, 6:nen vuosisadan keskipalkoilla kääntyivät katolilaisuuteen. Ennen on kerrottu Vandalilaisten hurjista töistä Afrikassa. Juurtajaksain hävitettiin tämä kukoistava maakunta, ja täkäläinen kirkko joutui miltei kokonaan perikadon omaksi. V. 434 tekivät Itä-Rooman sotajoukot Vandalilaisten valtakunnasta lopun ja tuo ennen niin kuulusa afrikalainen kirkko virkistyi hetkeksi uuteen eloon, kunnes Arabialaisten hävitysretket keskiajan alussa jälleen sammuttivat kaiken sen valon.
Heti Attilan kuoleman jälkeen vaikutti italialainen Severinus Norikumissa suurella menestyksellä evankeliumin saarnaajana näiden seutujen asukasten keskuudessa. Hän on saanut nimen Norikumin apostoli. Severinus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka näillä paikoin julisti ijankaikkisen elämän sanaa; jo aikoja sitten oli kristinusko täällä saavuttanut monta tunnustajaa. Nämä kuuluivat tietysti kaikki katoliseen kirkkoon, kunnes kansainvaellusten aikana tänne muuttaneet germanilaiset rupesivat täälläkin levittämään ariukselaisen harhaopin myrkyllisiä siemeniä. Kooten ympärillensä monta ystävää, joiden yhteydessä hän eli luostarinkaltaista elämää, herätti Severinus heti alussa suurta huomiota, saavuttaen ankaralla ja hurskaalla elämällään päivä päivältä yhä suurempaa kunnioitusta. Hänen maineensa levisi pian kauas; likeltä ja kaukaa tulvasi hänen luoksensa ihmisiä pyytämään neuvoa ja etsimään apua koetusten ja onnettomuuksien heitä kohtaessa. Niin suuri oli hänen maineensa, että häntä yleisesti pidettiin ihmeiden tekijänä, joka sanallansa voipi parantaa kovimmatkin taudit. Itse Severinus ei millään tavoin tahtonut ylläpitää tämmöistä luuloa kansassa; hän päinvastoin vakaasti kielsi ihmeitä milloinkaan tehneensä. Severinuksen toimesta syntyi Norikumissa monta luostaria, ja hänen väsymätön intonsa ja uskollisuutensa Herran palveluksessa vaikutti sanomattoman paljon hyvää koko maakunnassa. Ei voinut ariukselaisuus näillä seuduin kauan kestää taistelussa kirkkoa vastaan, jolla oli näin hurskas edustaja; se menetti pian kaiken arvonsa kansan silmissä ja hävisi ennen pitkää koko maakunnasta. — Severinus kuoli v. 482.
Kun Itä-gotilaiset, Attilan kuoltua (453), pääsivät vapaiksi Hunnilaisten raskaasta ikeestä, asettautuivat he ensin asumaan Pannoniaan. Urhoollisen kuninkaansa Teodorik Suuren johtamina vaelsivat he sitten v. 488 Italiaan, missä he perustivat mahtavan valtakunnan, jonka pääkaupunkina ensin oli Ravenna, sittemmin Verona. Hekin olivat ariukselaisia, mutta soivat maan alkuperäisille asukkaille täyden oikeuden uskonnollisissa asioissa. Tämä oli valistuneen ja vapaamielisen Teodorik Suuren ansio. Hän näet kannatti sitä mielipidettä, ettei kukaan saa mahtisanoilla määrätä toisen uskontoa, koska ei ketään saata pakottaa uskoon, hänen sitä tahtomatta. Justinianus I:lle kirjoitutti hän (hän ei osannut itse kirjoittaa) seuraavat merkilliset sanat: "kun Jumala sallii monta uskontoa, emme uskalla vaatia alamaisiamme yhtä ainoata hyväksymään. Sillä me muistamme joskus lukeneemme, että ihmisen tulee uhrata Herralle vapaaehtoisesti, eikä pakosta. Jokainen, joka muulla tavoin koettaa menetellä, rikkoo selvästikin taivaallisia käskyjä vastaan". Teodorik oli monta vuotta panttivankina oleskellut Konstantinopolin hovissa ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan sivistystä ja järjestettyjä valtio-oloja. Sentähden nautti muiden kera tuo oppinut Kassiodoruskin, joka, kuten ennen on kerrottu, sittemmin vaikutti niin paljon hyvää Benediktuksen perustamassa munkkiyhdistyksessä, häneltä suurta suosiota, toimittaen jonkun aikaa korkeata valtiovirkaakin hänen valtakunnassaan. Kun Teodorik v. 526 kuoli, alkoi hänen valtakuntansa pian heikontua, ja v. 553 teki Justinianus I:sen sotajoukot siitä lopun. Mutta kauan ei saanut Italia olla Itä-Rooman keisarikunnan ja katolisen kirkon suojeluksen alla. Longobardilaiset, jotka olivat asuneet Elben varrella, hyökkäsivät kuninkaansa Alboinin johtamina v. 568 pohjois-Italiaan, missä he perustivat oman valtakunnan; etelä-Italia kuitenkin yhä edelleenkin jäi Itä-Rooman vallan alle. Longobardilaisetkin olivat ariukselaisia, mutta he käyttivät itsensä aivan toisin katolista kirkkoa kohtaan, kuin Itä-gotilaiset. Hävittäen luostareita ja kirkkoja, koettivat he kokonaan masentaa kaikki valtakuntansa katoliset asukkaat, kunnes roomalaisten lähetyssaarnaajain vähitellen onnistui muuttaa heidän mielensä ja he kuninkaansa Grimoaldin (k. 671) hallitessa kääntyivät katolisen kirkon oppiin.
Arvaamattoman suuresta merkityksestä Jumalan valtakunnan vaiheille Euroopassa oli Frankilaisten kääntyminen kristinuskoon. Kuin tämä kansa v. 486 valloitti pohjoisen Gallian ja täällä perusti valtakunnan, Pariisi pääkaupunkina, oli sen tulevaisuus vielä kätkettynä pakanuuden pimeään yöhön. Frankilaisten silloinen kuningas Klodvig ryhtyi pian uusiin valloituksiin, laajentaen valtakuntaansa loistavilla voitoilla. Jo kauan oli hänen kristitty puolisonsa, vaikka turhaan, koettanut kääntää hänen sydäntänsä kristinuskoon, kunnes sattui tapahtuma, jota kaikkivaltias Jumala käytti ratkaisemaan Klodvigin ja koko hänen kansansa tulevaisuuden. Pakanalliset, raa'at ja saaliinhimoiset Allemannilaiset varustautuivat sotaan Frankilaisia vastaan, uhaten perikadolla heidän valtakuntaansa samoinkuin koko Gallian kirkkoa. Klodvig marssitti sotajoukkonsa heitä vastaan, ja Tolbiakumin luona syntyi verinen tappelu v. 494. Voitto oli kauan ratkaisematon, mutta vihdoin alkoi se kallistua Allemannilaisten puolelle. Hädässään huusi Klodvig: "minä näen, ettei minun jumalillani ole voimaa, koska he eivät auta niitä, jotka heihin turvaavat. Nyt minä rukoilen sinua Jesus ja lupaan uskoa sinuun ainoastaan sen tähden, että auttaisit minua vihollisteni käsistä". Se oli sokean pakanan köyhä, pimeässä haparoitseva rukous, mutta Herra kuuli sen kuitenkin. Allemannilaiset lyötiin tappelussa, heidän kuninkaansa kaatui ja heidän valtakuntansa yhdistettiin Frankilaisten valtaan. Kotia tultuansa, ilmoitti Klodvig puolisolleen, miten hän oli voittanut tappelun avuksihuutamalla kristittyjen jumalaa. Tämä kutsui heti luoksensa Rheimsin arkkipiispan Remigiuksen, joka rupesi kehottamaan kuningasta luopumaan niistä kuolleista epäjumalista, joita hän sokeudessaan ennen oli palvellut. "Kernaasti minä sinua kuuntelen" vastasi Klodvig; "vaan ei tahdo minun kansani jumalistansa luopua; mutta minä tahdon puhua sille sinun sanasi mukaan". Sitä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Frankilaiset vakuuttivat tahtovansa luopua jumalistansa ja palvella sitä kuolematonta jumalaa, josta Remigius oli puhunut. Heti ruvettiin valmistamaan suurta juhlaa. Se oli kansallisjuhla sanan kauniimmassa merkityksessä. Klodvig ja 3000 hänen kansansa ylimyksistä nähtiin juhlasaatossa vaeltavan — ei taistelutantereelle miekka kädessä saavuttaaksensa uutta sotamainetta verisessä tappelussa, vaan Herran huoneesen saadaksensa siellä polvistua kaikkien kuningasten kuninkaan eteen. Oudot, ennen tuntemattomat aavistukset valtaavat heidän sydämmensä, heidän lähestyessään Rheimsin kirkkoa, mistä lukemattomani kynttiläin valo säteilee heitä kohtaan, kehottaen heitä tulemaan Hänen luoksensa, jonka Jumala "valmisti kaikkien kansain valkeudeksi". Juhlan vuoksi oli kirkko kauniisti koristettu ja alttarilta, missä oli suuri vesisäiliö kastetoimitusta varten, levittivät hyvänhajuiset suitsutukset tuoksunsa kaikkialle. Kastaessaan kuninkaan, lausui Remigius seuraavat sanat: "taivuta pääsi, sigambrilainen, palvele mitä ennen olet polttanut, polta mitä ennen olet palvellut".
Näin olivat siis Frankilaisten kuningas ja heidän ylimyksensä pyhän kasteen kautta yhdistetyt katoliseen kirkkoon, ja muut seurasivat pian heidän esimerkkiänsä. Jos missään, niin huomaamme tässä Jumalan kaikkivaltiaan käden, joka ohjaa kansojen vaiheet ja suojelee, lisää seurakuntaansa maan päällä. Jos Allemannilaiset olisivat voittaneet Tolbiakumin tappelussa, olisi katolisen kirkon tulevaisuus koko läntisessä Europassa ollut kätkettynä toivottomuuden synkkään pimeään; sillä tämä raaka ja voimakas kansa palveli vielä kuolleita epäjumalia ja muut näihin seutuihin asettuneet kansanheimot olivat, kuten tiedämme, ariukselaisia sekä vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten pakanain hurjalla innolla. Viisaassa neuvossaan valitsi kaikkivaltias Jumala Frankilaiset, joiden valtakunta uusien voittojen kautta pian kohosi muita mahtavammaksi, kirkkonsa maalliseksi tukeeksi aikana, jolloin hajonneet yhteiskunnalliset olot, yleinen raakuus, alituiset taistelut ja hävitysretket uhkasivat perikadolla kaikkea rauhallista työtä sivistyksen ja hengellisen elämän viljavainiolla. Tästä emme kuitenkaan saa päättää, että Frankilaiset syvemmässä merkityksessä olisivat omistaneet kristinuskon. Päinvastoin olivat he sydämmissään kokonaan pakanoita ja koko heidän historiansa on vielä kauan tämän jälkeen täynnä kertomuksia mitä julmimmista ilkitöistä ja verenvuodatuksista. Mutta vaikka esim. Klodvig kasteensa jälkeen oli yhtä raaka, kavala ja julma kuin ennen, vaikka hän kristinuskon varjolla usein salasi valloitushimoansa, emme saa olettaa hänen valtioviisauden pakottamana kääntyneen kristinuskoon ja ainoastaan siitä syystä sitä sittemmin puolustaneen. Petollista, teeskentelevää sydäntä hän ei tässä kohden osota; hän vain paljastaa kristinuskonsa äärettömän alhaisen kannan. Ja semmoinen kuin hän itse oli, semmoinen oli hänen kansansakin. Ken saattaa muuta odottaakaan raaoilta pakanoilta, joille kaikki henkinen viljelys ja sivistys aina tähän asti on ollut ventovieras?
Saksanmaalla oli monista Roomalaisten vanhoista leiripaikoista vuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko levitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä vuosisadalla löytyi piispoja Kölnissä, Trierissä, Wormsissa, Strassburgissa, Baselissa y.m. kaupungeissa. Saksalaisten ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen Kolumbanus, joka 12 muiden munkkien kera asettui asumaan Vogesein seuduille (590) ja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi keski-Europassa, vasta myöhemmin.
Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot pois Britanniasta, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa, Maan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten Piktiläisten ja Skottilaisten hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat avuksensa (449) Elben seuduilla asuvat Anglilaiset ja Saksilaiset, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa Britannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä alkaen nimitetään Englandiksi, ja jakoivat sen seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä kesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset epäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen sivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka suurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa ja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen virittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin toimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren rannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja, joiden johtajana abboti Augustinus oli. He pääsivät perille seuraavana vuonna; Kentin kuningas Edilbert otti heidät suosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla uteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen sanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän sydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon, johon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus määrättiin Kanterburyn arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa Gregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka, jäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona keskiajan pimeässä.
Jo varhain saavutti kristinusko Irlandissa vakavan aseman. Täällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät kristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat lähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa. Irlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen lähetyssaarnaajan "pyhän" Patriciuksen ansio, joka vaikutti täällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä, Kristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy monta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus eksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen harhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. — Irlandista levisi kristinusko Skottlandiin, missä irlantilainen abboti Kolumba (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä Jona nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat suuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin uskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta kodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille julistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.