Tämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin saarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa Afrikassa, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli Abyssinia. V. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen laiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa oli kaksi kristittyä nuorukaista, Prumentius ja Aedesius, jotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona, rupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille sillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen seurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin. Ariukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti kiinni Atanasiuksen opissa. — Jo marttyyrikirkon aikakaudella oli kristinuskoa saarnattu Persiassa, jonka maan pakanallisissa asukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin. Ollen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien ja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko vähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten johdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten tehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen lähetystoimeen on ennen mainittu. — Samaan aikaan kuin Abyssiniassa syntyi Armeniassakin kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme, myöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se vielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät henkilöt ovat Gregorius Illuminator, joka kastoi kuningas Tiridateksen ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen evankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä Miesrob, joka käänsi raamatun Armenian kielelle. — Arabiassa ja Indiassa vaikutti lähetyssaarnaajana Teofilus Diusta 4:nen vuosisadan keskipalkoilla.
Vähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä pakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa. Ken on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat askeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden? Mutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on salannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän vaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa niiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan edistyttämiseen maan päällä.
Syrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden hengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt, vanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen niin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin; raunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet historian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä ja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat omistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa meissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja, kaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen vuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi, kuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän keskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman kuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy kristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä kuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta niin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa. Aamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on Hän, joka on "maailman valkeus".
XXIII.
Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.
— — minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät, ja olet kuollut.
Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat; sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan edessä. Ilm. k. 3: 1-2.
Riemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan kristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa katselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa maissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto voitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä uusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran seurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka vaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä, että maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka taipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan maailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista ja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen, odottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa; keisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen isänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka surkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen elämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras toivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme näitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen tunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että useammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa. Sentähden lausuikin Krysostomus: "Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme, niin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme olemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla. Kun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat, innokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin puhdistuu sielukin koetusten kuumeessa." Mutta tähän suuntaan puhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä miekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän palkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma muuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan alla!
Mutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa kohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan synnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet vetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä ajatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on urhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin Ambrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin eri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle tunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen aikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla pääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. Atanasiuksen tunnustuksen perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut oppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka oppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla jättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän aikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka pyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta, hyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis tämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot he kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta työstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja tieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on heidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä tämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta vuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden uutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin suojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.
Mutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin kehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin. Ei siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden alituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein yltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan — lukemattomat kristityt mieltyivät niin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että heidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli kuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun tunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius Nyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu: "vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin eivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka eilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa, esiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli orjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin vaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista väkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä on Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen lämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on luotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella sanoilla — mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää ja viepi harhateille." Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan Jesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden mukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka "tutkii sydämmet ja munaskut". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat aikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät "ettei Jumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa". Niinpä lausui esim. Augustinus seuraavat syvämietteiset sanat: "Jollei totuutta etsitä sydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun sitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä rakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte; kolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei tule päivän valoon. Rakkaus se on, joka rukoilee, rakkaus, joka etsii, rakkaus, joka kolkuttaa, rakkaus, joka avaa, rakkaus, joka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus voittaa; mutta totuuden voitto on rakkaus". — Se kirkko, joka ei kuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä Jumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet. Koko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen ja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa myrskyissä!