— Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa
tuomioon.
Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat
oikein. Ps. 9: 8-9.
Nimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan kristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, "Jumalan ystäväin" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden puolesta — nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan tähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa. Mutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen kirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan heräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen", luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa, huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät Flagellantit (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan, ja samaan aikaan ilmaisee Tanssijain lahko mitä surkeimmalla tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa, joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan. Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset — niin he saarnasivat — kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.
Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko, vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista vuosisadalla tavataan heitä paljo.
Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa". Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.
Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378 kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen Urbanus VI. Hän oli ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta, kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat Klemens VII:nen paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa, Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia: jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet, kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä, joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan, kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.
Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta. Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain, ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33 vuotta".
Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan, jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi. Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli Henrik Langensteinistä, joka oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa, ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta, koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri Juhana Charlier, tavallisesti tunnettu nimellä Gerson, otti johtaaksensa taistelua paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti Nikolaus Clémangesta, jota pidettiin Pariisin etevimpänä opettajana. Avignonin paavi Benediktus VIII kohteli yliopiston vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä oli oleva? — nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se pidettiin Pisassa v. 1409.
Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana. Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston silloinen kansleri Pietari d'Ailly. Kokous, joka alkoi Maaliskuun 25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse 22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.
Kokous määräsi Aleksanteri V:nen kristikunnan paaviksi. Hän oli jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan. Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto tuli vain yhä arveluttavammaksi.