Mitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi Aleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton ja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen erottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius XII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta. Karttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin vaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta vihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan koetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi tilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta valtaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari Sigismundin vaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Tukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli pidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa, missä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen taipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat Kostnitzissa pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi hän Marraskuun 1 p. 1,414.
Uteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan kaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän tärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan johtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja. Loistavan saattojoukon seuraamana — siinä kerrotaan olleen 1600 hevosta — saapui Juhana XXIII Kostnitziin. "Tuohan on kuin kuoppa, jossa kettuja pyydetään" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan Rhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.
Valmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi paavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut maailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa. Kokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja piispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko, abbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta, kreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin keskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista kysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa. Jo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se väite, että kokous oli yleinen kirkolliskokous, koska sen jäsenet olivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä jo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei tätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu. Tärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin, ehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. "Jumalalta" — niin lausuttiin — "on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan tutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset; jokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä". Ei aivo kristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan henki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin särkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he kautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa. Tuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen mukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa tutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause. Paavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on joutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön sana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta ryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo se paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa erehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon silmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion alaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva. Kostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous, vaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta pimeyden tekoa.
Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden poistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin tulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen päätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana laillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen. Lyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä elämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin kyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen yrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset: uuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua tuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit niin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan paavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin kirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen alastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia sanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen johtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen erottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin luvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan täyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa kaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän salaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä. Kokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen voivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä 1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan vastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta vielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja Benediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä, siihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa, alkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4 p:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei siihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka julistettiin pari viikkoa myöhemmin.
Näin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus oli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan omiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan heräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi. Arveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus — ei ollut se autettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä. Onko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle, altis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin perehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin "ymmärtävä totuuden" ja siten vapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia ihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat täynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean suuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat ottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa itsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä masentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan Kostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa huokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien salaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen kuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun sorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla ja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton maailma, paavikunta, kirkko — vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta hänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on Juhana Hus.
Mitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys, jonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt miltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari Sigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin jos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin kokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin Husia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen Sigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin luottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä lukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle suojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään pelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista maallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen, jonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän maailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että tämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet kuolemanaavistukset hänen mieltään — ne päinvastoin puhdistivat hänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon Herran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit ovat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä, ja yksi niitä oli Hus. "Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista vastaan", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin "mutta minä turvaan pelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun edestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on Hänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen teidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme, että palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin arvo minun kauttani ole tullut häväistyksi". Joka näin puhuu, hän on oppinut rukoilemaan: "tapahtukoon Sinun tahtosi", ja joka niin rukoilee, hän ei voi häpeään joutua.
Keisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko, jota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen ritari Juhana von Chlum, oli liittynyt seuraan. Uteliaina tunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa miestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta taistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää myöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen se oli, sai hän piankin kokea.
Niinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia Pragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He vihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat sitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden tähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä uskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän toimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen oville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide heti alussa olisi häntä vastaan. — "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni".
Husin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa se huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan perätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä. Marraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon, missä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia lähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa, ja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty kerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin suojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana vietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä kaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä kolkoimpia ja inhottavimpia. "Nyt olet meidän vallassamme" sanottiin hänelle "etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon". — "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä kaikista päästää".
Jo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli kohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja laskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei hänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum tuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta vastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan kaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että kirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi sekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan ollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia vielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria, olisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui hänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. — "Ota vaari minun rukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua vainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät".