Kirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta sitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa vankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa ainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa ennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia siirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli myöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen tutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa avukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti: "olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta täytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut, niinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin hyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset. Niiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen taistelua vankilan yksinäisyydessä. — "Älkää oudoksuko sitä hellettä kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte".
Tuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen, ennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä syytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin, osittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös, että kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi, jotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä tuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden kanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen edessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista urhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa. Kokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut sananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu ylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin Hus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin häntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi muuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän, sanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä poikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa kalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen keskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II osa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt. Päinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli aivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff oli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen ilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu, Husia vaadittiin vain luopumaan "harhaoppisista väitteistään". Turhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut Kostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että hän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä luopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla ylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina aikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta heidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin Husiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa suojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin usko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. "Rohkeutta, mestari Hus" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum "luopukaa kernaammin hengestänne kuin totuudesta". "Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat".
Seuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä kertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan mielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja Bernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei kukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu kirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita. Kuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin seikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: "että sinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä", yllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: "ei ole kukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä". Sigismund säikähtyi, vaan d'Ailly lausui: "ei siinä kylliksi, että olet kirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan". Suurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että paavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, "koska lukemattomat hurskaat paimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa paavin välityksettä". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta tohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen, olivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä, valalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti peruuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän siihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus, ettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin myöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut kokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa ainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan viittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän, keski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja näennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen seisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista, lausui hän tyyneesti: "olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa minä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä tuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus erehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa". — "Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta, vaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".
Seuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta miellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen palavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja taisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä kolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta monesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä Husin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän Hengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita hän "kahleissa ja odottaen kuolemaa" täältä kirjoitti ystävilleen Böhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle, joka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään taivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista, ei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain ja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota heikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! — Turvallisesti odotti Hus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt hän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua nähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: "hanhi [Tällainen sana hus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle lentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee toisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle, ja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä". Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla: "toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia sankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille todistamaan antikristusta vastaan". — "Ja minä näin toisen enkelin lentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota hänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille pakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille".
Oli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet Kostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat korkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund, Pidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa: kerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä toimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä kirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen ääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room. 6: 6 "me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman". Näitä pyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin osotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten hänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon turmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa itseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili hetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen päätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: "katso, Herra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun lakiasi". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli tuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan annettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut poltettaviksi, kysyi marttyyri: "mitenkä saatatte kirjojani kirota? Minä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan. Ettehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä, jota ette ymmärräkään". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen, rukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten perusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten naurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja hänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän vihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana uskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla: "kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen veri maailman lunastukseksi". Marttyyri vastasi: "ja minä turvaan Jumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole minulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että vielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan". Husin päähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon oli kirjoitettu: "pääkerettiläinen", ja hänelle lausuttiin: "me annamme sielusi perkeleelle". Hän vastasi: "minä uskon sen hyvän Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden on Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen nimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua — se on paljon keveämpi!" — "Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä minulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestystänsä rakastavat".
Maallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle, missä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille, joita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri, suuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon saattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle, rukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi hänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin sanat, kun hän korkealla äänellä lausui: "Herra Jesus Kristus, kernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun pyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden". Rovio sytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: "Jesus, elävän Jumalan Poika, armahda minua". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. — "Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka istuimella istuu, ja Karitsalle!"
Juhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti hän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen kristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta ja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä isänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä itsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla kielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti korottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan semmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli. Tässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan paljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin valo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle kirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle onnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa meitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka lähettiläs hän oli.
Ei tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus ja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet Hieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän oli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa jaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat kuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin. Yöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään uskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät huomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän pakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu kokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran pelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti tunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta kieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka urhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli hän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä anteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan vahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä. Koettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen heti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion takapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: "ei niin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut". Tämä tapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.
Sokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä kesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti paavi Martinus V, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu Juhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin päättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin valittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa mitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään synnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa kostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat ihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan saattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi muuta ruhtinasta kannattivat jalustimia — mutta Husin isänmaassa nousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan tuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.