Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
— Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.
Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p. ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas Wenzeslaw, Sigismundin veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia. Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415 Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen. Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto, josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan, uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella, että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa. Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan — mutta Kostnitzin kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.
V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun. Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui Taborin vuorelle, jolle se rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi Juhana Ziska. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi. Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden innostuttamina, Deutschbrodin verisessä tappelussa (1422) lyötiin valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa, pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m., kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin. Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla, liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato oli varma.
Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen (1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa. Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä Kalikstinit, [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, Taborilaiset, sitä vastoin asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema. Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli pidettävä Baselissa ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi Eugen IV:nen toimeksi.
Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti. Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita, joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan, olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota, eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana oli tuo pelätty sotapäällikkö Prokopius, kohdeltiin suurella kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan. Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! — Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan. 4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.
Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan, kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle. Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan, ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus: "Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa" toteutui Böhmischbrodin verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot. Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset", vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle monta syntiä annetaan anteeksi".
Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa Ferraraan (1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he Florensiin jatkamaan työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari Juhana VII Paleologus etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla — sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!
Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi". Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet. Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.