Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa. Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa, siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].
Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun Aholansaaren taloon kuuluvaan Markkala nimiseen saareen, missä hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4 vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä, monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.
Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän kappelin emäseurakuntaan, Nurmekseen. Kirkkojen välillä ei ollut maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä Körttiläinen, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään, johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. — Elähyttäen vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".
Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin levenemistään leveni.
Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta, joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin, silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat. Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut. Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa, joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.
Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti, ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa" lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti. Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen, osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi. Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki, jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille nimen rytäkkö-kesä [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan. Akiander VI, 187-189.].
* * * * *
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: Juhana Poikonen ja Lauri Juhana Niskanen, viimemainittu sen "Hengellisten asiain muistokirjan" tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet. Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon, lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.
Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 — hän oli silloin 22 vuoden ikäinen — käydä hyvin alakuloiseksi. Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin Margareetta Suhonen nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin "Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi, hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.
Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä Lauri Juhana Niskanen. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista. Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä. Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa, kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa; vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva käsikirjoitus.]