Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat. Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän. Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä, tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon armoa.

VI.

Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820.

Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787 vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin Briitta Ollikaisen kanssa, jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].

Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli, kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K. Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin oikea.].

Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti. Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut. Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä todistaa seuraava tapahtuma.

Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä alkanut tapahtua Rautavaaran kappelissa. Hyvin luultavaa on, että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin, vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin v. 1802) lähti talollinen Paavo Kuosmanen kalaan Rautavaaran Keyrityn järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä "enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille saarnaamaan.

Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa. Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä. Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.

Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen mukainen käsikirjoitus.] matkusti Pielisjärvelle, missä Herran valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä olivat huomattavimmat Antti Pyykkö ja Antti Timonen, jotka muille lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt, ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa, ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt, ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt. Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset, joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä". Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään lukijan huomion muualle.

Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817 olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä — niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät — soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle. Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi, kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi, y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin, mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet. Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi. Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä syyllä ovat häntä moittineet.