Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823 toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua. Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.
Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi Renqvistin toimintaa — sama oli Turunkin hiippakunnan papiston mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa J. Tengström Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].
Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta. Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta vaimoani ja neljää turvatonta lastani — — —" "Lopuksi en saata olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat, kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista. Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa — kaiken tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan, vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana. Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan — hänehen ihmisten vääristä tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet" (minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).
Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.
Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen, minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän "ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan pappisviran menettämisen uhalla.
Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa, ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään, että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen, jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun 18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta, kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim. heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa seurakunnissa, muun ohessa majuuri N. L. Gripenbergin kodissa Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen L. Tallgren tuntuu olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia", oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15 p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.
Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta 1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen, sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi". Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin, joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana, kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme, oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä saarnaajaksi Svartholmaan, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa, ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa, jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821 pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim. että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa, missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.
Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin jäsen, lehtori K. E. Alopaeus, joka siihen aikaan oli v.t. kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään. Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut: "Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä, muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän, niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä käyttämistään loukkaavista lausetavoista.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826 astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet — hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet, palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa. Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot vaikenemaan? — Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].