IX.
Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi Suonenjoelle Kaarle Fredrik Bergh. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763. Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä", sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.].
Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut — hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia tietoja — aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V. Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä, joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].
Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, Juhana Fredrik Bergh, syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan vaarat, lausui hän kerran — hän oli silloin 8 vuoden ikäinen — lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14 vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.
V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään — Bergh kävi rippikoulua Porvoossa v. 1813 — muutosta hänen elämässään. Mutta kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin (1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä; hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle." Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina, tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista, kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja, aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut, ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin, niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa, kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana. Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim. eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen. Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.
Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26 p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli hänet kappalaisensijaiseksi Hartolaan. Jonkunlainen muutos oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden "lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka — hänen vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.], oli samassa pitäjässä — olivat hänen lapsuutensa tuttavia. Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen, uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui. Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.
Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen. Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan, alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan, vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh, joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi Sysmään, kävi Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin, vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne sydämmeeni".
Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä katuessaan — hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä armoa.
Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä vastaan — mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma, sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto — toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven heränneitten luku.