Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa, sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat, sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko, ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. — Korkea on se torni, jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.
X.
Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis" ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla, mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää, persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja toiveet — koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut herännäisyyden hartausseurat.
Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä, Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä, Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin, kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin. Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin. Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.
Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi virsikirjaa yhä yleisemmin Siionin Virsiä ja Halullisten sieluin hengellisiä lauluja ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat, kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan" y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu, sen korvaa sisällyksen eheys. — Säveleet näihin virsiin heränneet joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia. Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu".
Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.
Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata. Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren, yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia sanottiin kielilläpuhujiksi tahi hengessäpuhujiksi. Tämä ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.
Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna, puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu", "tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen" kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin "profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten, etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa, puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin "kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.