On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset, ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta. Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen, osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi, jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina, herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa. Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin muiden. He vasta — niin moni ajatteli — ovat päässeet jumalallisen totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa, ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin, J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan. Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä. Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta, arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän: "Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja niitten tarpeellisuuden. — — Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".
Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään. Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä "Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa, mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn ja väsymyksen leimaa.
Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä, kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy, oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v. 1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli naisten luku suurempi.
Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen, Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon. Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen. Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen, hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko" — tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin — sijoittui paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua, korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen. Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä. Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas, kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa, ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta. Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G. Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei sukua Paavolle), y.m.].
Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama, joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.
Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan. Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim. Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä, muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita, jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824 löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua, muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:
"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi olla."
"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois helvettiin."
"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta, eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa, joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa. Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän. Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. — Vaikka edelläpäin on sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä pitävät joka aamu ja ilta."