Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat Iisalmi. Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen. Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan myöhemmin sitä enemmän.

Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää. Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä. Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan. Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi Maaningalle, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.]. Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden tähden". [Poikosen elämäkerta.]

Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia, joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m. perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin. Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla, heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin, joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J. Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta heränneiltä. — Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio R. Kauppisen alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2 km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.]. Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle, missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat Lapinsalon kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin Niemisjärven kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.].

* * * * *

Maaningan heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia. Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää. Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä, sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa, niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä, kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta löytyvät arvostelut.].

* * * * *

Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen etenkin Kuopion heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr. Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat, oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa. Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu A. J. Malmgren. Huomattava on niinikään pappi A. J. Österman, joka kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa 1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa. L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa, joista etenkin Suonenjoki ja Leppävirta ovat huomattavat. Turhat olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828 uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.

Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme, syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään. Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita. Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui. Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.

* * * * *

Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään, missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi. Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas, ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa, vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa. Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert. Paavon tytär Liisa.].