Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].

Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. — Juhana Ruotsalaisen murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin, missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua kuoli.

XIII.

Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja
Salomon Häkkänen.

Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä. Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19 vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.

Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille, [Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on Joutsan kappeli, joka siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi vuosina oli näillä tienoin, varsinkin Kangasniemen pitäjässä, uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies A. Tyyskän koti Vahvaselän kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius, Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan. Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin tytär Margareetta. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä, näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään. Joutsassa tutustui hän heränneen Antti Hoskon kanssa, joka asui Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto solmittiin v. 1811.

Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14: 34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa oli: Jumala on rakkaus. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli hänelle kauhistus — sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään, joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä, kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.

V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään, asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana, sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.

Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina myöskin Hartolaan, Sysmään ja Mäntyharjulle. Viimemainitun seurakunnan esikoisista on kuuluisin Salomon Häkkänen. Hän syntyi Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan 8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään, vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat. Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä, eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä. Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan, ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin. Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä. Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää, pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen nähtävänä. — Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt. Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta, Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin. Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia, kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta, sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].

V. 1830 alkoi Mikkelin pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen Adolf Fredrik Fransén, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui, ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään sanankuulijansa säilyttämä "Uskon rukouksen esimerkki". Se kuuluu: "Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! — Niin teetkin, rakas Isä, sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi. Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna se kelvata minun edestäni! — Jaa, niin teetkin, rakas Isä". — Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla, rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan kappalaisenapulainen A. J. Hoffrén, joka lainsaarnaajana herätti monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832 huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.