Pitkä ei kuitenkaan "Fransénin aika" ollut. Hoffrén kuoli v. 1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon. Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet. Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833 pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus, haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset, jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin, lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat. Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander VII, 29-31.].
XIV.
Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala (Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I, 172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli "vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät, olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä. Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin, esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888", vertaamalla omiin tutkimuksiin.].
Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle. Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin Matti Paavola, Matti Pukanhaava, Juhana Dahlberg ja Mikael Rostedt.
Matti Paavola syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi "vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä, saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta, joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka, paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi. Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä, oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä, kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden. Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan appensa omistamaan Paavolan taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola — tämän nimen otti Matti Nakkilaan muutettuaan — ruveta merimieheksi, kun Jumalan siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten 1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta. V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle. Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen "Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:
"O Jumala, kuinka vaikean
Nyt mielikarvauden
Mun syntin' julmat tuovat,
Kuin teht' on ja vielä tehdään!
Ne surettaa ja vaivuttaa,
All' Herran vihan vieden,
Kans' vaivaapi ja karmiipi
Mun omatunton' surkiast';
Ne surettaa ja sekoittaa
Mult' kaikki luonnonvoimat".
Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.
Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion". Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim. Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja ystävällisesti neuvoa nuorempia.
Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö, masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40 vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].