Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817 oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä. Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa Matti Pukanhaava Kankaanpäästä. Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava. Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet" niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin, että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo tässä sivumennen koskemaan.
Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt Ikalisten seurakuntaan kuuluvan Kankaanpään kappelin Alahonkojoen kylässä v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen. Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin. Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja, levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin, tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".
Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan, vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui, nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä suruttomienkin keskuudessa.
Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä tilaa — sen nimi oli Pukanhaava — hoiti hän isäntänä noin vuoteen 1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen. Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut, vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan, joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II, 299-301.].
Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä Juhana Uusikartanon kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen (1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta, intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon häiriötä ja hämmennystä sai tämä Auvaisten seppä eli Auvaisten paavi, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan. Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari Juhana Dahlberg. Lapsuudesta asti — hän oli syntynyt v. 1771 — oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, Eurajoen Sydänmaan kylässä, kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa. Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi" eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä Honkilahden hyppyseura [Akiander III, 277-278; V, 351.].
* * * * *
Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä. Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa. Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä. Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä, joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä tuntunut vaikealta — kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi, hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa, joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi, jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta. Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4 kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].
Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi, että jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi sekä että se, joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan ainoan Pojan päälle; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen viallisena kaikkiin synteihin ja katui tomussa ja tuhassa. — — — Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna, niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan. Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana minä uskon merkitsee." — Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820 kirjoittamastaan aamuvirrestä:
"O Herra avaja
Mull' uskon tie se kaita,
Ja valais' sieluan'
Nyt tänä aamuaikan',
Ett' taidan uskossa
Sun päälles' turvata,
Ja suuret puutteeni
Sull' nöyräst' valittaa".
"Sä uskon alkaja
Ja päättäjä its' olet,
Jonk' tykön' etsiä
Mä sitä mahdan todest'.
Ah Jesu! sytytä
Mull' usko elävä,
Ja turva kiinnitä
Sun päälles' selkiä".