"Mun paha luontoni
on epäilyksill' täytett',
Ja synnin siemenet
On kaikk' sen alle kätkett',
Jost' sota, meteli
Sitt' nousee surkiast'
Ja sielun hukuttaa
Juur' kokee haikiast'".

"Tule, o Jesuinen,
Sä uskon alku todest',
Täll' aamun hetkellä
Ja päästä sielun' monest'
Nyt siteest' vallallens',
Ja valais' armollas,
Ja synnin pimeys
Pois poista valollas".

Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa. Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista minä näen joka kulmalta autettavan".

Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.

Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää. Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita, joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen, vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta [Akiander VII, 482-488.].

Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka, syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi, jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta, suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia, vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]

Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan, samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota, jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin saanut — elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.

Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään, ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu Maria Levander (k. 1836) Lestilän kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja, joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin Akiander II, 296..

Porissa ja Raumalla kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta. Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota Isak Lemberg. Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788 vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta 1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä. Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä, vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti (1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen, jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella. Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet. Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän, papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].

Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias Juhana Mikael Ilvan. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä, todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän hengenheimolaisensa Kustaa Ilvan, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs sokea tyttö Leena, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin Irjanteen Leenaksi, myöhemmin myöskin Lapin Leenaksi. Nuorena kotiseudultaan muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin, joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].