Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota myöskin Maria Matintytär, tunnettu nimellä Jokelan muori [Tiedot "Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä "Kukkolan muorin" kanssa hartausseuroja Luviassa. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita ja herättäviä. Ei syntien paljous — niin neuvoivat vanhukset — vaan epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut, eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä, kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies. Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli kellonvalaja Mikko Rostedt. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].
Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat paitsi mainittuja, Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila ja Yläne. Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia. Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta, vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle, huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla, melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli, antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa, jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta — sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" — itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää, kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra K. Nestén, joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826 kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat — kaikki paljasta tuhkaa". Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos olkoon". "Mitä? — kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi: "Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut Kustaa Malo (1896).]
Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset, painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut. Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista, ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa, niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta. Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.
Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa, ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi uuteen eloon. Niin kävi esim. Laitilassa. Heränneitten johtajana siellä oli näihin aikoihin Antti Heinikkala, lahjakas mies, mutta väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria herätyksiä — Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika Kustaa Heinikkala Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin, vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg, joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton, varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys, ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa. Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen, lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi. Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet, kuinka perisynti kasvaa". — Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran, jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].
Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen paljon alaa myöskin Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa, Säkylässä, Yläneellä ja Kokemäellä. Eräs viimemainitun seurakunnan pappikin, pitäjänapulainen M. Blomberg, joutui epäluulon alaiseksi "luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan lääninrovasti K. Renvall sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".
Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin Poomarkun saarnaajan J. Pomlinin elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.
Juhana Pomlin syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun 1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen, jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus, liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen. Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle sarkaa uuteen pukuun.
Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia", vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä. Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne; Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V. Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97, 169-177.]
XV.
Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.