Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku 200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra H. Solin asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies G. A. Olander Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg, Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12 p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee, kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa. Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja, jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v. 1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten. Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen kristityt ovat olleet.

Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille, piti tuomiorovasti Gadolin lehtori J. A. Edmanin avustamana piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan, mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu. Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista" tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen, heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa, että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja aikaansaivat muutakin häiriötä.

Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman vaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka vakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät rukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin poiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat velvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä kuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti, mutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan osoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen että syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut ylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista I. Nordlundia vastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti tämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos huoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen luokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen seurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä hyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt mielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa yhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin suvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia huvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään. Näistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten luottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan kiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja. Kiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia mielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia syytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan. Asioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin esille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata laajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa kahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli huostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan kasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita henkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, Isak Pykälä, hänkin liikkeen johtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä saapua pappilaan vielä tutkittaviksi.

Silminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi siitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein, vaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten syyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi hän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun sitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander ei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein kavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä monen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin, puhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen heitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta heitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät olleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt huomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he lupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin määrin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä vain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu, tuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska sen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon muitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata; hän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa ilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat myöntäneet ja luvanneet.

Puolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja heidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta ja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja ahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.

Heinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä. Rostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien kokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut syytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan rikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin oikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu oikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat asiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].

Jo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli Satakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin luku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat sitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä kaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät mitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna säilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni vilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti kääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on heikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi, syntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri pitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim. Laitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen maksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].

"Auvaisten paavi", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin oli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden tutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän heränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää kokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835 [Akiander III, 227.].

XVI.

Renqvist Svartholman linnassa.