Runsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden edustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen kärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy taivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan, jolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä kirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin häntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista vastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä olivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden ankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä kyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan. Sitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin kuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa Renqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh. Jo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita vastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin millään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa, ei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa rakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist koetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin henkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin syytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä oli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B. Nilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä seurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten perusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat. Muun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt palkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta kuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta kokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan tämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan, jotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä sekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen muillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen tuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien Renqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa tunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän tutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut häneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön ystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä. Täysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin puolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden tuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän kirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä toimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta syystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita: "— — — Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin hyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan heidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja elämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa on lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä, haaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja konsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa, joita he — ainoastaan he — ovat kutsuneet luvattomiksi. — — — Ykspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan Hänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni R. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist papillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen konsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän toimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin, tottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta. Tämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826, määräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin virkatoimiin. — — — Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona aikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan 1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä jalkaansa linnan ulkopuolelle. — — — Missä löytyy se Suomen laki tahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä rukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen kirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa rukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun piispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin toivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä pidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen toimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi ole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi määrätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille? Eikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden ihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen sielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan, ettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä hallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen onnettomuuteen". [Akiander VII, 79, 179-181.]

Mutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä oli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä muuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse tahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman kovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä sai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille osoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta vankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän, käyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli uskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi hänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt, sanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista yrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan aikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan kirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin jäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää muun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä, joiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu. Yllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän valituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut tottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että hän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen selvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun kuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon, että Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen kirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama on tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista kirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan, haittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.

Joulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä. Kihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin rangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän muutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen suoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset hovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII, 175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä katsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä riippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat antaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli rikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja oppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin luonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen tuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina olemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.

Jo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista tointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää niin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen, H. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla ruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa "Pro fide et christianismo"-seuran ensimmäisen kirjan "Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille". Tämän mukaelman nimenä on "Varoitussana suruttomille syntisille". Hänen seuraavana vuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon tuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] "koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli sangen virheellinen", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan painattaa kääntämänsä Spangenbergin "Syntein anteeksiantamisesta", joka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse. Ihmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin alalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä Terstegenin "Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys", 1822, J. Janewayn "Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen", 1825, E. Vallströmin saarna "Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona" sekä Hagerupin "Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden esimerkit".

Yhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan siirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti hän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan niitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän kansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä ovat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin "Selitys uskosta ja vanhurskaaksi tekemisestä", painettu Turussa 1826; "Pieni Kempi eli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille, Viipurissa 1829"; A. Fritschin "Kristuksen rakkauden hartaat tutkistelemiset, Turussa 1829"; Sturmin "Aamu- ja ehtoohartauden harjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830"; R. Lucaksen "Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa, Porvoossa 1830"; "Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833" sekä Bernières-Louvignyn "Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa, Viipurissa 1834". Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta Renqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten mieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin [Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.]. Eikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen mies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan hänen teostaan "Totisesta kristillisyydestä". Käännös valmistui talvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun, ja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut suuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu osa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien uhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon vaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi, ellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia kirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä tuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut "Totisen kristillisyyden" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen Turun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä suomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä kehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist samalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa palaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen rahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle juuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä talollinen I. Sohlman 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät olleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta puhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan. Myöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta odottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti saada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän sitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden ostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy siitäkin, että esim. "Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden esimerkit" painettiin uudestaan 1829, "Seitsemän lapsen kääntyminen" ja "Pieni Kempi" 1833, "Herran kostonaika" ja "Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille" sekä "Huutavan ääni korvessa" 1835.

Paitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan alkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta "Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo", alkuansa saarna, jonka hän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827 Turkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien uhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden kappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen kera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista varten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa ollessaan Renqvist myöskin kirjoitti "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti sai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen käynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa vuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet ollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta kuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh. Hellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde toisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden, varsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa heidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja luottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti Renqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti tämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: "Joka niin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi näkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa ainoatakaan kovaa sanaa". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo hänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen harjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta siitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä lepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa kokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista, kirjoittaa hän: "Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet milloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät rukousharjoitusta". Tässä hengessä on Renqvistin "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista ja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen itseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista alituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen harjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän voinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle elämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen välittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta muille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten kera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että rukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on monenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen monenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti noudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen kysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta. Mutta vastustajain tuomiot Renqvistin "tekopyhyydestä" eivät silti olleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin katsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja arvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" anna aihetta epäilemään sen tekijää tekopyhyydestä.

Sielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin ennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut (1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä palvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli juuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli Renqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan taistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän jatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien turmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä "Viinan kauhistus". Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen vaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa. Vastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista, vetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen, pyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan. Arvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut, varsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa kannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen suomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.

Ei ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan siirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä suuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka "tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on", ryhtyi hän kuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa hoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo alkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille, moni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen elää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli Vähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä levitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien tuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät Svartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat hänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat heränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu Renqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään häntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan tunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan Liperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta Högmanin opetuslapset.

Yhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien mitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä sanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä "Patmoksestaan", joksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille nimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa saavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä. Ei tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist pyytänytkään.

V. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan. Pääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina saapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä olevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti. Sisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville henkilöille: "Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme rukoillen Jumalan eteen", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen rukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän Sortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa saapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin kerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan. Ei luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään, jos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan, sai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli ilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen "luvattomia kokouksia", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä selityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta antoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä syytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen arvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla siinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin olisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille tuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli "ei katsonut syytetyn menetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä syypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä vaalisijallaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä 1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli silloin 46 vuoden ikäinen.