Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt". [Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä, että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa, jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot. Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä. Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin, kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla, heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea, mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt, miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon: Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat, Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko (Laguksen renki) Ylivieskassa.].

Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun "lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan, joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo hänen peruuttamaton joko — tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi, jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen sydämmen Herralle. — Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa 1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna "Väktarenissa" 1893 n:o 2.].

Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli Juhana Frosterus. Hän oli noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan. Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia, vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius, Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon, vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä, joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan. Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan. Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää. Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa, niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. — Jos kohta asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi mahdoton, muuttumattomana".

Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen: [J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet, hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään, nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. — — En ole unohtanut rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl. ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").] hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani. Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla — tuota pidettiin vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen nöyryyttämänä, pidän ainoana ilonani saada koota sieluja Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka on tie, totuus ja elämä".

Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja — miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on Niilo Kustaa Malmbergin ääni. Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.

XVIII.

Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.

Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä 1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen Herman Malmberg ja Elisabet Margareetta Aejmelaeus, Ylistaron kappalaisen N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin J. Simeliuksen kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.

Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820 Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824 (yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla). Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä 1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk. kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.

Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa. Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen herätyssaarnaaja J. Gossner. Varsinkin Pietarin saksalaisissa asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa. Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä, voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle. Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa, kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin, puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille. Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".