Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus, kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli, vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon, jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä, että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.
Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain Jumalan tahto tapahtui".
Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun 11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle. Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet. Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän, Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin, joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista. Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava liekiksi, joka oli näkyvä kauas.
Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin. Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla. Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v. 1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".
Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle. Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt [Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3, johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].
XIX.
Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.
Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin 19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin, jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet: Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen viisautensa sen hyväksi näkee.
Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa. Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha. "Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].
Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, Benjamin ja Robert Valentin Frosterus, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä. He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas Herman Malmberg, joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä, ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]