Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A. Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan. Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja, jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C. J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena [Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset, jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. — — — Saarnojani, joita olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan. Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan". [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli Antti Niilo Holmström, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832 alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään: "Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta. Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja". [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]

Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, Kaarle Kustaa von Essen. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K. F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään, koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon — 15 vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi — teki Kalajoen varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa; hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan. Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua, jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka kuullen v. Essen on tästä puhunut.].

Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin, ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta, varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä [Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.]. Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.

V. 1822 määrättiin K. J. Åkerman kappalaisensijaiseksi Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa. Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille. Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J. Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin luotettava [Niskanen, Muistokirja.].

Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin Salomon Lyytikäinen muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan, kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v. 1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista, syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV, 81-83.].

Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo Haapajärvellä ja Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa, "minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". — Ylivieskassa ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää. Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja 215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.

Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta. Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava. Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä, että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'. Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut, olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan, ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa. Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi, että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. — Määrätuntina oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus, jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua, kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi, miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on, sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt. Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea, että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne. Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta, vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista; jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa, että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa, että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi. Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan. Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili; kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista, lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat. — Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla. Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin. Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso, silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä, että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa, alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti, mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan. Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".

Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834 kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan "kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen". Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin "uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa. "Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti, oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen. Malmbergia — niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen "elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta vahvistettu".