Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille", jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J. Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o. liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.
Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle. Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria herätyksiä. Pappina siellä oli I. Lescelius, joka alusta alkaen osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan. Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L, Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].
Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä, sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat, varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja, joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon, jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert. (1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.]. Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä, vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.
XX.
Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.
Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli, joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut. Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.
Jo 19 vuosisadan alussa näkyy Kiannalla (nyk. Suomussalmi) harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa. Pappina siellä oli siihen aikaan Kaarlo Saksa (k. 1821). Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792 oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis, hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa, joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi hyvin kummallisesti. Tämä Kaarlo Saksa nuorempi (synt. 1796) oli lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta 1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo, Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle. Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. — Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna, sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo, Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen (Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].
Suomussalmelta levisi liike Hyrynsalmelle ja sieltä Ristijärvelle. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin 1827 talollinen Matti Mikkonen viimemainitusta seurakunnasta. Jo pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja, milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo, jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi". Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin. Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton, ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä, joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].
Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä, Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan, siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen luottamaan.
Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana. Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven kirkonkirja.].