Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies nimeltä Pekka Janson. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi.

Pekka Janson syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen, arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa, sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.

Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan" kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua". Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet. Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin Sorjola. Muutto tapahtui v. 1828.

Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa. Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota. Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen, jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim. Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti. Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897), niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen, joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].

* * * * *

Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu Antti Juhana Malmgren. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille. Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta lähtenyttä.

Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli Maria Elisabet Vesterlund, oli kotosin Nilsiästä, missä hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt. Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön, tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit, ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen, että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua, muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.

Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa Henrik Trast. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805. Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin. Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.

Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn. Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut, mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut esimerkkiä noudattaakseen.

Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä, vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana. Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama, kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen heikkous eli voima — miksi sitä sitten sanottaneekaan — ilmestyi monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin esim. Kuhmoniemellä v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä, varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy. Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen, Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51; Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].