* * * * *

V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad" nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen, tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä. Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.

Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen. Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita, kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa "hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli, vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan, että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella. Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan "valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras. (Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä, jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä". Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua, heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi: "Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! — Kirjoituksessa moititaan sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa, ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön, tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella, joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. — Monta esimerkkiä mainitsee Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista. Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa "Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää, että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu, joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa, esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.

Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin, kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta, jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".

Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu. Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä, jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat "hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä, että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli murtauminen.

Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton. Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että "heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä, lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä, jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".

Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa, että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo siihen aikaan oli.

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo, että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa (Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen "päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia". — Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan. Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".

XXI.

Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.