Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin. Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on Suonenjoki. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena, täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä Suonenjoen seurakunnan oloissa.
Niilo Henrik Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä 1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan [N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr. Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt, eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän 7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä. Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten johtamisessa oli Pietari Vehviläinen. Hän oli rakasluontoinen mies ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja. Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo. Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia vieraita. — Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon Gabriel Markkanen Markkalan kylästä sekä Pentti Korhonen. Viimemainittu oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr. Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä apua sikäläisten heränneitten hoidossa.
Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys Kuopiosta levinnyt Leppävirroille ja Joroisiin. Sikäläinen liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme, pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä. Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä, heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla. Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä, jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli seuraava.
Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina, jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta. Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen, joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh. Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen rajapitäjä, Rautalampi, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin Hankasalmelle ja Pieksämäelle, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka vähän sitä itse teossa koetettiin.
Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan Toholahdeksi, pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin, usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia, joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä, ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä. "Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja, lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman. Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi. Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se kuvaa asemaa.
Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna, näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina (1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen, saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean majesteettinsa edessä. — — — Jos me rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En minä ole sitä koskaan kieltänyt. — — — Jos mielesi tekee vasta polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin: minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää. Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. — — — Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton. Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"
Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin, tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa, millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi". Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh. Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan. Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.
Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa kirkkomajassaan, Kirkkola nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6, väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset", jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli Katarina Pakarinen (k. 1868). — Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" — siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.
Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta". [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.]