Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki, jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.].

* * * * *

V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan lähelle Pieksämäen rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v. 1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan, moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa Pietari Riipinen. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista, vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen. Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835). Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen elämäkerta.].

* * * * *

Samaan aikaan, kuin Korhonen, Markkanen y.m. kansanmiehet työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi Kuopion maaseurakunnassa Pietari Puustinen semmoisena herättää huomiota. Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään. Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan. Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. — Kuopion maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu myöskin Pietari Kinnunen [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].

* * * * *

Maaningan herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin Olli Hämäläinen, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti, että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan. Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin heränneille oli seurakunnan kappalainen K. K. Björklund. V. 1816 määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin, jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen, jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v. 1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin, nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen (1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se, että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa. Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia, joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä, viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet), lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen. Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti, johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.

Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella. Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne; Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].

* * * * *

Pohjois-Karjalan heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti kasvanut ja levinnyt muun muassa Juuan seurakuntaankin. Siitä alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v. 1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin oli Matti Härkönen. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään. Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.