Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä "heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.

Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832. "Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert. Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI, 97-100, 186-130.].

* * * * *

V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella. Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta, joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97, 193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan. Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä, kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä. Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833 siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.]. Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta papiksi vihitty Henrik Schwartzberg, hänkin muutamia vuosia myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi (Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen Antti Helander. Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi. Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian saapi, vaan siitä on vaikea päästä. — Mahdollista kuitenkin, että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].

Oulunkin tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia. Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä kotosin Utajärveltä, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti. Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]

Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua Nurmijärven suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa, tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman, pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan, rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta". Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin, tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.

Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty "koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6, lisälehti.].

V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni. Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin kalliolla. Halleluja!—Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet" [Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. — Jonkunmoinen epävarmuus siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista, kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä — myöhemminkin antautui hän monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta "Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka, kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V. 1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta, vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita tämä asia koskee".

Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan, koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin suhteen.

Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella sen suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä [Akiander VI, 129-131, 200-202.].