XXII.

Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.

Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr. Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin, missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun Wilhelm Niskasen, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L. J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä 1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin, että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin keskustelun alaiseksi Pikkaraisen talossa syyskuun 27 p:nä pidettävissä hautajais-seuroissa.

Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen, N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä, kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä, aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.

Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut. Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg, Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin rukoilemaan:

"Yhdist' meit' myös keskenämme,
Ynnä tykös huutaaksemme".

[Siionin virret N:o 155.]

Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo. Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia, joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja; kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]

XXIII.

Säämingin ensimmäiset heränneet.