Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 Säämingin kirkon läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen, joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti, mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat. Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä veisaten:
"Jesus ristin päällä riippui, veri hänest' ulos tiukkui".
Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana, milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta levottomuutta.
Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan, oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika Olli Juhonpoika Pesonen.
Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä Olli Mikonpoika Pesosen kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja, keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja. Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan". "Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin, mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen, vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä, ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän, että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui papin huoneesta.
Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut, kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla. Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle. He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa. Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?" kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.
Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.
Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään äkkiä ja omituisella tavalla torppari Matti Liukko. Hänkin oli kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön purkausta — uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan. Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt. Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi, kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle kansalle.
Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut, että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G. Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896); Niskasen muistokirja.].