Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko
Högmanin luona.

Paavo Henrik Ruotsalainen syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777. Isänsä oli talonpoika Vilppu Ruotsalainen, äitinsä nimi oli Anna Helena Svahn. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin, säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen. Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa, siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden ikäinen — "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta, pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus, jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia. Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua — se oli 1776 vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun, ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi. Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään suureen pakana-apostoliin — tuo otaksuminen on aivan perusteeton ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa. Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät, mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas — tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää. Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista — perille ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera, jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat, Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia. Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa, pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena, alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen [Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen (1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI. 6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika. Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus, jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto. Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua, vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli Jaakko Högman. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä. Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle, mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven, siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla. Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen; Akiander VI, 2-3.].