Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua. Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu. Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. — Ennenpitkää huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat. Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi: "Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti", kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää, Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän, oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa. Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista. Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli, todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta: "Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani, enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana. Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa. Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän, miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään. Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan. Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa" huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo. Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. —"Ei minulle jäänyt kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A. Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen, kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.

III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.

Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää, että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana, jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli, saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras, heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi? Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa. Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan. Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.