Tämä kirje — siitäkin syystä huomattava, että Savon herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa — ei suinkaan ole omiaan tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.
Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä. Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä koskevissa asiakirjoissa.
IV.
Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan valtakuntaa.
V. 1801 ilmestyi Turussa painosta "Uskon harjoitus autuuteen" niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia; ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen. [Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan, ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti, joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi". Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi, uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi. Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus, ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta vastaanottamaan. Sitä tekemättä — tätä totuutta terottaa tekijä usein — lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville, samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat, taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä. Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä 8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen. Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute, sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja. — Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa." Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen, valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!
Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin Juhana Vegeliuksen v. 1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" ei vedä "Uskon harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen. Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys, jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen, joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan, jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895. Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu L. J. Achrén.
Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä v. 1741. Isänsä — hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson — oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa, päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti, vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist, ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen. Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765 Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti 15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu on sitävastoin hänen vaikutuksensa Vehmaan kappalaisena, johon virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v. 1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9 p:nä 1809.
Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat. Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia, tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi, kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.
Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän. Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä runsaammalla mitalla.