Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta. Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä, kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut, että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta. Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.

Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä. Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi, Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa. "Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut. Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän hänen kanssaan.

Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa Heikki Achreniuksen luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa. Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."

Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa: "Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa. Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan, hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg, joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".

Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen". [Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja, Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha, huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa J. R. Forsman.)]

* * * * *

19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra Kustaa Rancken. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään, vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään seuraavat [Akiander V, 269 — 305.].

Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena. Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772. Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään, joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin. Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta, hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän" hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.

Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776. Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa Anna Rogel (k. 1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen. Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia, voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa, Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä, Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia maahan.

Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle. Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta, kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken: "Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä. Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt; näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi, mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. — —. Mutta minun tulee myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä, teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa, herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin, kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää, että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä, karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. — — Heitä syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana jäisi entisilleen."