* * * * *

Vaasaankin levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.] Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti Helanderin poika Olli Heikki Helander, joka, päästyään papiksi v. 1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B. Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä, tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert. (1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi, eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän myöskin oikein seurustelemaan Mustasaaren heränneitten kanssa ja heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä:

"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa. Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi, todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda, että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. — — — Älkööt myöskään sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat. Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin, tarjoten sinulle ihania aarteitaan. — — — Yhteinen etsiminen se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]

Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin, kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne eivät milloinkaan neuvoneet.

VI.

Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.

Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä", jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon, määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti J. Höckertin jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12 sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies M. K. Nordqvist. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200 henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa "kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului: "— — Östring — — on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia, etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus hänen syyllisyydestään.

Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E. Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin. Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa piti suurelle kansanjoukolle. — Sitä vähemmin olen saattanut tuota kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan ja seurustelemaan hänen kanssaan".

Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E. Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti. Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää, kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan käskyjä ja määräyksiä".