"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista; mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä, ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin. Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä, missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy. Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone, jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme. — — — Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa. — — Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät. Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä, tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen, meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa, sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot, rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin — sillä kuolema sovittaa kaikki — avautui kaikille taivas. Sillä tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella kadotusta kohti."
"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen; helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin, kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja kuoleman varjossa. — Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu. Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä! ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat, ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. — Mikä voi seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta, joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan, joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua, valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta, pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut, uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. — — — Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa. Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä. Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi, on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä, siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa, epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' — — Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä kukaan muu! — — — Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan, takasin elämän ja valkeuden lähteelle — — —"
Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia esimerkkiä.
Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta" oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta Jumalaan, — juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8 p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä, hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m. ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen, että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen, mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata, mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh, joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa, ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. — Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun "Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen, sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19 p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä. Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa, millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen, joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v. 1839:
"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."
"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."
"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."
"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."
[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se kuuluu ruotsiksi: