Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja", sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan. "Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta. Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi, niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat, paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona ja vastenmielisenä" — — — "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. — — — Kuulemme puhuttavan voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla; Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".
Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta, näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen. Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin, sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on, ettei se aseta järkeä Jumalan sanan yläpuolelle eikä samalle asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina korkeimpana tätä Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa. Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."
Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden Stenbäck verraten laajasti — hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin — käsittelee tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.
Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7 39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland" sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin" muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat, tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin, että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen, kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.
Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad" mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin. Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v. 1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus" nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi, surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja tuskastuttavasta ennakkoluulosta."
Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä, etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi, vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle, niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä Suomen oloihin.
Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa, viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin", jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle. Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: "meidän tulee", "me" tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa? Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J. L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.
Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa "Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja, jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan, alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran. Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen, hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan valkeuden pukuun. — — Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa, ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota helvetin tuleen heitettäväksi."
Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi — Herran todistus kuuluu toisin ja se pysyy. — Oikein käsittelee kirjoittaja siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä, vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on velvollinen etupäässä uhraamaan.
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin.">[ kristittyjä palajamaan isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen pääkohdat ovat seuraavat: